Jani Saxell: "Aiheiden kirja"

 

 

 

 

Jani Saxell: ”Aiheiden kirja”.  Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille.

Art House 2025

286 sivua

Kansi ja kannen maalaus Satu Kontinen. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä osuvammalta se tuntuu kuvatessaan kirjallisuuden aiheiden, muotojen ja toteutusten moninaisuutta. Ja tätä moninaisuutta tarjoavat myös kirjan tekstit hienolla tavalla.

Kirjan esipuheessa Jani Saxell kutsuu teosta ”kaksikäyttökirjallisuudeksi” eli luovan kirjoittamisen oppaaksi ja toisaalta pohdiskelevaksi ja välillä poleemiseksi esseekokoelmaksi. Rehellisesti sanoen tuo määrittely vähättelee melkoisesti kirjan ansioita. Onneksi Jani Saxell jo seuraavassa kappaleessa toteaa:

”Aiheiden kirja sopii matkaoppaaksi nykykirjallisuuteen ja sisäänheittäjäksi lukemisen kulttuuriin.”

 Näin lukijan, eikä niinkään kirjoittajan kannalta tämä teos on uskomattoman hieno opas kirjallisuuden maailmaan. Eikä pelkästään nykykirjallisuuteen, vaan laajemminkin maailmankirjallisuuteen. Löysin tästä teoksesta lukuisan määrän uudempia tai vanhempia teoksia, joihin haluan tutustua ja vielä enemmän tuttuja teoksia, joille Jani Saxellin esittämät ja lainaamat tulkinnat antavat uudenlaista sisältöä ja innostavat lukemaan kirjat uudelleen. Tämän kirjan lukemisen jälkeen ei tarvitse pohtia sitä mitä lukisi seuraavaksi. Kiinnostavaa lukemista on jonoksi asti. Kirjan ansioita on myös, että kirjallisuus yhdistetään hienosti toisiin taiteenlajeihin, erityisesti musiikkiin, elokuviin, tv-tuotantoon ja sarjakuviin ja myös osoitetaan, kuinka ne voivat antaa virikkeitä toisilleen. Tärkeä neuvo aloittelijalle kirjoittajalle, jonka yksi olennainen ominaisuus onkin silmät auki kulkeminen.

Kirja jakaantuu seitsemään osioon, hiukan kirjallisuuden lajityyppien mukaan, aivan klassista jaottelu ei ole ja siinä on otettu huomioon suomalaisen kirjallisuuden todellisuus ja se syntymiseen vaikuttava ympäristö, tosin kansainvälisiä klassikkoja unohtamatta. Minusta oli hienoa, että mukana oli omana kohtanaan myös työväenkirjallisuus. Kirjassa on lähes 550 viitettä eri kirjailijoihin ja monelta heistä on esitelty useampiakin teoksia, joten on oikeastaan kohtuutonta vaatia enempää. Haluaisin tässä työväenkirjallisuuden kohdalla kuitenkin tuoda esille Mervi Koskisen, jonka viimeisin kirja Kaupustelija (Arktinen Banaani 2023) on työväenkirjallisuutta parhaimmillaan ja nostaa esille puhelinmyyjien ammatin, joka sopii hyvin esimerkiksi ammateista, jotka aidosti työväenluokkaistuvat.  Ns. työväenkirjallisuuden laajeneminen näihin uusiin ammatteihin on vasta alullaan mutta uskoakseni tulossa.

Tämä kirjan jakaminen seitsemään osaan toimii hyvin ja ottaisin mukaan omiksi osioikseen vielä kirjan esipuheen ja lopun kiitokset sillä ne molemmat antavat olennaisia ohjeita ja lohdutusta aloittelevalle kirjoittajalle. Eri osioiden lopun tehtävälistat ovat hyvin harkittuja ja ainakin minä löysin niistä itselleni sopivia.

Rakennetta tärkeämpää on tietenkin kirjan sisältö. Osioiden sisällä Jani Saxell purkaa eri tekijöiden kirjojen sisältöä ja sanomaa kirjoittajan ajatusten ja kokemusmaailman kautta. Ja millä tavalla. Hän avaa esitellyn kirjailijan omaa elämää ja ympäröivää maailmaa tavalla, joka avaa lukijalle kirjan synnyttävää kokemusta ja vie lukijan mukaansa. Tämä tapa kirjoittaa avaa lukijalle kirjoja uudella tavalla ja aloittelevaa kirjoittajaa ohjaa siirtämään omaa kokemusmaailmaansa yleisempienkin ilmiöiden kuvaamiseen.

Tämä Jani Saxell:n tapa kirjoittaa avasi minulle uuden tavan lähestyä niin Ray Bradburyn, Toni Morrisonin, Paul Austerin, Vilja-Tuulia Huotarisen,Mari Mörön, Anna Soudakovan ja monen muun teoksiin. Ja tietysti myös Dylan Thomasin, jonka novellikokoelma oli pakko käydä hakemassa.

Lainaan loppuun vielä pienen pätkän kirjan esipuheesta:

”YLEISMAAILMALLISEN MUSTUUDEN KESKELLÄ tarvitaan lisää kirkasvalolamppuja. Siksi halusin tehdä Aiheiden kirjasta häikäilemättömän elämäniloisen ja -nälkäisen lukemisen ylistyksen, oodin kirjallisuuden monimuotoisuudelle.”

Tuota kaikkea tämä kirja on.

Olen päässyt muutaman kerran kuuntelemaan Jani Saxell:n luentoja ja luennoinnissa tärkeää on aito intohimo aiheeseen, joka silloin välittyy myös kuuntelijoihin. Tätä kirja lukiessa tuntee, kuinka hän on saanut tämän saman intohimon ujutettua myös kirjoitettuun tekstiin. Tämä on kirja, jollaista ei uskoisi voivan olla olemassakaan, ennen kuin sitä pääsee lukemaan.

Päivi Alasalmi: "Myrkynkylväjä"

 

 

 

 

Päivi Alasalmi: ”Myrkynkylväjä” (Hallavainen 4)

Aviador 2025

355 sivua

Kirja on ilmestynyt myös Storytel Original -äänikirjana

 

Lopultakin Päivi Alasalmen ”Myrkynkylväjä” saatiin paperikirjanakin. Minulle paperikirjat ovat niitä oikeita kirjoja, vaikka rakenteensa ja sisältönsä puolesta tämä kirja sopii mitä ilmeisemmin myös äänikirjaksi. Kappaleet ovat sopivan lyhyitä ja tarinassa on useita vaihtelevia juonenpätkiä. Lukiessa tulikin usein mieleen radion ”Pekka Lipponen”-  ja ”Hyvää iltaa nimeni on Cox”- sarjat, jotka aina keskeytyivät niin, että uutta jaksoa jäi odottamaan. Niinhän näille Hallavainen -sarjan kirjoillekin aina käy ja tämän kirjan kohdalle erityisesti.  Seuraavaa osaa jäi malttamattomana odottamaan. Kirjasarja on ollut kiinnostavan omaperäinen ja Päivi Alasalmi pitää lukijan otteessaan olipa kirjan tyylilaji mikä tahansa.

Hallavainen-sarjassa minua miellyttää erityisesti se, että kirjan tapahtumat ovat niin läheisesti kiinni meidän jokaisen arjessa, tavallisessa elämässä ja elinympäristössä. Hallavainen ja Anu käyvät vauvauinnissa, maahanmuuttajien ongelmat ovat osa arkea ja elämästä syrjäytyneiden ihmisten joukko yrittää rakentaa omaa elämäänsä. Myös Tampere tuntuu niin tutulta, että kadunkulmat tulevat näkyviin mielen muistikuviin. Tähän ympäristöön tarinan juoni, niin Hallavaisen tutkiman murhan, kuin Anun ja hänen kaksoissisarensa Karlan tarinan osalta, solahtaa kuin itsestään.

Kirjasarjan olennainen piirre on siinä, että kaksoissisarten Anun ja Karlan kautta päästää kuvaamaan asioiden kahta puolta, hyvää ja pahaa. Millaisia kokemuksia ja ratkaisumalleja nämä erilaiset lähtökohdat synnyttävät ja miten syvälle kateuden ruokkima pahuus voi ihmistä viedä. Näiden kysymysten pohtimiselle ja kuvaamiselle on tämänkin kirjan jälkeen vielä runsaasti tilaa ja onneksi tämän kirjan päätös merkitseekin ilmiselvästi jatkoa.

Päivi Alasalmen ”Myrkynkylväjä” on Hallavainen-sarjan neljäs osa. Tampereelle sijoittuva romaanisarja on omaperäinen ja kiinnostava ja Alasalmen kirjoitustyyli pitää lukijaa otteessaan. Kirjassa rikostarinan tai tarinoiden lisäksi kiinnostavaa on hyvän ja pahan taistelu, joka konkretisoituu kaksoissisarten kautta. Tämä sarja todella koukuttaa.

Lars Sund: "Vaasan prinsessa"

 

 

 

 

Lars Sund: Vaasan prinsessa”

Teos & Förlaget 2025

471 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Prinsessan av Vasa (2024)

Suomentanut Laura Jänisniemi

 

Lars Sundin Pietarsaari-trilogia sai arvoisensa päätösosan. Vaikka ”Vaasan prinsessa” on myös itsenäinen romaani, niin aiemmat osat ”Kolme sisarta ja yksi kertoja” (2014) ja ”Missä musiikki alkoi” (2018) lukeneille tämä kirja tuo mieleen muistoja ja myös ratkaisuja mieltä vaivanneisiin ongelmiin. Kirjat toimivat erinomaisesti yksinäänkin mutta yhdessä ne tarjoavat ainutlaatuisen hienon kokemuksen.

Tämä kirja on pääosin Vaasan prinsessan, Alexandran kirja ja tavallaan siirtymä edellisten kirjojen maailmasta kohti tulevaisuutta. Kirjan toinen päähenkilö, Alf Holm, Alexandran isä, on kirjassa vahvasti mukana, mutta muut edellisten kirjojen henkilöt lähinnä muistojen kautta. Aiempien kirjojen tapaan kulttuuri ja tässä kirjassa erityisesti musiikki, teatteri ja tanssi rikastuttavat ainutlaatuisen hienosti kerrontaa.  Musiikissa ei tyydytä klassilliseen musiikkiin sillä Alf Holmin musiikkimaku on laaja. Itsekin jouduin lukemisen edetessä kaivamaan esille Frank Zappan vinyylejä ja pakko oli todeta, että turhaan ne siellä hyllyssä ovat käyttämättöminä maanneet.

Kirjan ominaispiirre on sen tapa kertoa asioista muistojen kautta. Tuo tapa sopii kirjaan erinomaisesti, voisi ajatella, että muistojen kautta kerrontaan tulisi jälkiviisautta ja vaikka niin olisikin, tärkeämpää on, että tapahtumiin tulee myös syvällisyyttä ja filosofisuutta, joista ei elämässä muutenkaan olisi haittaa. Muistojen kautta tapahtumien kosketuspinnat myös laajenevat ja vaikka kyseessä onkin pääosin Alexandran tarina, laajenee tarina lähipiirin ihmisiin, Pietarsaareen ja Vaasaan ja myös yhteiskunnalliseen kehitykseen, taiteen ohella.

Kun kirjan alussa Alexandra saa Ruotsiin puhelun, jossa kerrotaan, että hänen kummitätinsä Iris on joutunut sairaalaan ja hänen tilansa on jakava ja loppukirja kertoo pääosin hänen istumisestaan Iriksen kuolinvuoteen äärellä, luulisi, ettei aiheesta kirjoittaja tai lukija saa paljoakaan irti. Mutta voiko ihmisraukka pahemmin väärässä olla. Tämä on uskomattoman monitahoinen ja lukijan mukaansa tempaava tarina juuri kerrontatavan, kerronnan muistojen kautta takia. Kirjan sisällöstä voisi kertoa monilta kulmilta mutta nostan tässä esille vain yhden.

Kirja kertoo neljän ihmisen kehitystarinan Alfin, Alexandran isän. Iriksen. Alexandran kummitädin, Neppen, Alexandran äidin sisaren ja tietysti Alexandran.  Kehitystarinan ovat hyvin erilaisia, niiden takaa paljastuu yhteiskunnallista todellisuutta, kunkin hetkisiä aatevirtauksia ja ihmisten arkea. Mutta niiden takaa paljastuu ihmisten tapa selviytyä, joskus vaikeastakin arjestaan ja päästä eteenpäin, unelmiensa suuntaan.

Iriksen kehitystarina on myös tarina luokkanoususta. Paskakuskin tyttärestä, joka ei koskaan hävennyt lähtökohtiaan, kasvoi merkittävä ka kansainvälisesti tunnettu teatteriohjaaja, ajatteleva ja sydämellinen ihminen, joka oikeastaan pelasti Alexandran elämälle.

Neppen tarina on mielenkiintoinen. Hänen nuoruutensa ajoittui 70-luvun opiskelijaliikkeiden aikaan. Neppe oli mukanaan koko sydämellään niin liikkeen nousu- ja laskukaudella. Neppen tarina on kirjassa kuvattu asiallisesti ja juuri niin kuin se monen mukana olleen osalta olikin. Paheksumatta ja syyttämättä, sillä suuri osa nuorista oli koko sydämestään mukana rakentamassa parempaa maailmaa. Ja ilman tuota liikettä monet koululaitoksessa, yliopistoissa ja taiteellisissa instituutioissa olleet konservatiivisuuden linnakkeet ja piirteet olisivat jääneet uusimatta. Useat tuon ajan nuoret jatkoivat yhteiskunnallista toimintaansa juuri kuten Neppekin, joka myöhemmin toimi Lääkärit-Ilman-Rajoja-järjestössä. Minusta Neppen tarina oli myös kunnianosoitus paremman yhteiskunnan puolesta toimiville nuorille silloin ja nykyisinkin. Ja itse asiassa, olinhan siellä minäkin.

Alexandran tarina on laajin ja hänen lisäkseen se sisältää myös Alfin tarinan ja kuvauksen yhteiskunnan, koululaitoksen ja nuorison elämän muutoksesta viimeisen 28 vuoden ajalta. Alexandra kokee yksinhuoltajuuden vaikeudet, koulukiusaamisen, yksinäisyyden ja ongelmat, joita hänen tutkimatta jätetty kehityksellinen neuropsykologinen toimintahäiriönsä aiheuttaa suhteessa muihin ihmisiin. Alexandran nuoruus ei ole helppo ja aktivismi eläinoikeusliikkeessä aiheuttaa hänelle niin traagisen kokemuksen, että ainoastaan Iriksen, Alfin ja muiden läheisten apu ja tanssi auttaa hänet ulos kriisistä.

Kaikkien elämäntarinat ovat erilaisia ja myös samanlaisia. Tärkeintä pääsyssä eteenpäin on oma innostus, määrätietoisuus ja uupumaton työnteko. Tuo on neuvo, joka pätee kautta aikojen.

Kirja kertoo kuolemasta mutta on uskomattoman elämänmyönteinen, lämpimästi ihmisistä kertova ja heitä ymmärtävä. Tämä on kirja elämästä ja taiteesta ja kyllä se kertoo myös rakkaudesta.

Lars Sund:n kirja ”Vaasan prinsessa” on uskomattoman hieno kirja omana itsenään, mutta myös täydentäessään hänen Pietarsaari-trilogiansa hienoon päätöksen. Harvoin olen lukenut näin elämänmyönteistä ja ihmisiä lämpimästi kuvaavaa kirjaa, kun kirja kuitenkin kertoo kuolemasta ja peittelemättä elämän vaikeuksista.  Mutta se kertoo myös taiteesta, musiikista, tanssista ja rakkaudesta. Nautin suunnattomasti kirjan tavasta lähestyä elämää. Nauttikaa tekin.