Henry Miller: ”Kravun kääntöpiiri”
Gummerus Kirjapaino Oy 1999, yhdeksäs painos
356 sivu, sisältää Henry Millerin kirjeen korkeimmalle oikeudelle ja Pentti Saarikosken ja Ville
Revon kirjeenvaihtoa
Suomentanut Pentti Saarikoski
Alkuperäinen teos: ”Tropic of Cancer”, 1934
Kirja
julkaistiin Suomessa 1962 mutta
painos takavarikoitiin
siveellisyyttä loikkaavana. Lopullisesti kirja julkaistiin
vasta 1970.
Nykyisten asenteiden
perusteella kirjaa voidaan
pitää varsin siistinä. Kääntäjä Pentti Saarikoski piti
sitä aikanaan ”kirjallisena pommina”, ei
kuitenkaan epäsiveellisyyden takia. Miller
toteaa kirjasta itse seuraavasti:
”Tämä ei ole mikään kirja. Tämä on herjausta, parjausta, panettelua. Tämä
ei ole
kirja sanan tavallisessa merkityksessä. Ei, tämä on jatkettu loukkaus,
sylkäisy vasten Taiteen kasvoja, tässä potkaistaan takapuoleen Jumala, Ihmistä, Kohtaloa, Aikaa,
Rakkautta, Kauneutta… miten vaan haluat.”
Ehkä vähän suurentelua tämäkin, mutta
on asia sanottu
tässä paremmin kuin Oikeusministeriön lautakunnan
lausunnossa.
Tietysti nuorena piti lukea myös kaikki kielletyt kirjat –
niin tämäkin. Mitään kummempaa
muistijälkeä kirja ei silloin kuitenkaan jättänyt. Nyt kävi toisin. Pidin
tästä kirjasta, sillä kaikkien naisseikkailujen ja
huorittelujen lisäksi, se piti sisällään ajankuvaa Millerin ajan Pariisista
ja taiteilijaelämästä. Siinä on
havaintoja, ajatuksia ja kokemuksia
joita lukee vieläkin innostuneena.
Kirjan liioiteltu
seksuaalisuuskin on pääosin osoitus kapinallisuudesta.
Kirjan alku on
kuitenkin sekava. Henkilöitä
tulee ja menee.
Asuinpaikkoja tulee ja
menee. Mutta onneksi aika
pian kirjan ja henkilöiden
rytmistä saa kiinni. Kirja kertoo elämästä,
taiteilijaelämästä, naisista, nälästä, rahattomuudesta, asumisesta ja asunnottomuudesta tai oikeastaan
elämän koko kirjosta ja tietysti Pariisista,
härskisti, raa’asti ja liioitellen
mutta juuri siksi myös niin todesti. Lawrence Durrell kirjoitti
kirjeessään (elokuu 1935) Henry Millerille tästä kirjasta:
”Hyvä herra Miller:
Olen juuri lukenut Kravun kääntöpiirin uudestaan ja minun tekee mieli
kirjoittaa siitä Teille jotakin. Minusta
se on tämän vuosisadan ainoa todella miehenmittainen teos. Se on
voitonkiljahdus ja kovaakin kovempi juttu; se ei ole ainoastaan kirjallinen ja taiteellinen
kellonkumahdus, joka kaikkien olisi
tajuttava, se sisältää mustana valkoisella meidän aikojemme lihan ja
veren. En olisi uskonut, että sellaista voidaan
kirjoittaa, ja kuitenkin sitä lukiessani minusta alkoi merkillisellä
tavalla tuntua että se oli jotakin minkä me kaikki olemme valmiina ottamaan
vastaan.
….
Se osoittaa vihdoinkin tien käymälöistä ulos. Merkillistä ettei
kenellekään ole pälkähtänyt päähän livahtaa pöntön kautta juuri kun vesi on juoksussa. Koko joukko on vain
odottanut oven avautumista. Minä tervehdin Kravun kääntöpiiriä oman sukupolveni
tyylioppaana. Se on mittava kirja, se joutuu heti niiden ani harvojen teosten
joukkoon jotka kirjailija on pusertanut omasta luomisensuolestaan. Tämä
kuulostaa mahtipontiselta, mutta mitä muutakaan siitä voi sanoa?”
(Henry Miller – Lawrence Durrell Yksityinen kirjeenvaihto. K.J.
Gummerus Osakeyhtiö 1964)
Eipä tuohon ole
paljon lisäämistä. Suurten linjojen
lisäksi kirja sisältää paljon pieniä oivalluksia, uudella tavalla nähtyjä
arjen jokapäiväisiä toimia, vilkaisuja ulkokuoremme alle. Kirja on lopulta paljon enemmän kuin
ensisilmäyksellä näyttää.
Kirjan
loppupuolella on paljon
monologi-tyyppisiä pätkiä. Niissä
käsitellään ihmiselämän koko
kirjoa mutta myös
taidetta. Kaikki pätkät eivät
ole hyviä mutta
kuitenkin aina mielenkiintoisia
ja millerimäisiä. Seuraavassa
lainaus kohdasta, jossa hän on
arvioinut Walt Whitmanin merkitystä ja
siirtyy sitten Goetheen.
”Eurooppa on taiteen kyllästämä ja sen maaperä on täynnä kuolleita
luita ja sen museot repeävät
ryöstetyistä aarteista, mutta mitä
Euroopalla ei milloinkaan ole ollut niin vapaata, tervettä henkeä, jotakin mitä
voisi sanoa MIEHEKSI. Goethe oli
lähimpänä sitä, mutta Goethe oli
paskantärkeä idiootti, Whitmaniin verrattuna. Goethe oli kunnianarvoisa
kansalainen, pedantti, tylsimys, universaalinen henki, mutta hänet oli leimattu saksalaisella
tavaramerkillä, kaksoiskotkalla. Goethen kirkkaus, rauhallinen olympolainen asenne, mitä se on muuta kuin
saksalaisen porvarisjumaluuden unteloa
velttoutta. Goethe on jonkin loppu. Whitman on alku.”
Kirjassa on
paljon hienoja kevennyksiä
jotka helpottavat lukemista,
sillä kevyt tämä
kirja ei ole. Tänään
kerrottiin uutisissa, että
amerikkalaisen selvityksen mukaan etunimen
valinnalla voi olla
merkitystä jopa työssä
menestymiseen. Siihen viitaten
en voi olla
lainaamatta Millerin kirjaa:
””Mennäänkö Domeen, Joe” Minä sanon häntä Joeksi sen takia että hänkin
sanoo minua Joeksi. Kaikkia sanotaan Joeksi koska se on yksinkertaisempaa. Ja
se on hyvä muistutus siitä ettei pidä ottaa itseään liian vakavasti.”
Kirjan lopussa on
kirjeenvaihtoa joka antaa
taustaa kirjan synnylle
ja sen kohtalolle mm. sensuurin kynsissä.
Hieno lisä kirjaan. Valitettavasti nuo
osat ovat mukana
vasta myöhemmissä painoksissa (90-luvulta lähtien).
Tämä kirja kannattaa
kaivaa esille ja maistella
miltä se tänään
tuntuu. Varmastikaan kaikki eivät
siitä pidä, mutta siitä
löytää asioita joiden takia
kirja kannatta lukea.