Hae tästä blogista

perjantai 28. joulukuuta 2018

Henry Miller: Kravun kääntöpiiri


 

Henry Miller: ”Kravun kääntöpiiri”

Gummerus Kirjapaino Oy 1999, yhdeksäs painos
356 sivu, sisältää Henry Millerin  kirjeen korkeimmalle  oikeudelle ja Pentti Saarikosken ja Ville Revon  kirjeenvaihtoa
Suomentanut Pentti Saarikoski
Alkuperäinen teos: ”Tropic of Cancer”, 1934
Kirja  julkaistiin  Suomessa 1962  mutta  painos  takavarikoitiin siveellisyyttä  loikkaavana.  Lopullisesti kirja  julkaistiin  vasta 1970.

Nykyisten asenteiden  perusteella  kirjaa  voidaan  pitää  varsin  siistinä. Kääntäjä Pentti Saarikoski  piti  sitä  aikanaan ”kirjallisena  pommina”, ei  kuitenkaan  epäsiveellisyyden  takia. Miller  toteaa  kirjasta  itse seuraavasti:

”Tämä ei  ole mikään  kirja. Tämä on  herjausta, parjausta, panettelua. Tämä ei  ole  kirja sanan  tavallisessa  merkityksessä. Ei, tämä on jatkettu loukkaus, sylkäisy vasten Taiteen kasvoja, tässä potkaistaan  takapuoleen Jumala, Ihmistä, Kohtaloa, Aikaa, Rakkautta, Kauneutta… miten  vaan  haluat.”

Ehkä vähän suurentelua tämäkin,  mutta  on  asia  sanottu  tässä  paremmin  kuin Oikeusministeriön  lautakunnan  lausunnossa.

Tietysti nuorena piti lukea myös kaikki kielletyt kirjat – niin tämäkin.  Mitään kummempaa muistijälkeä kirja ei silloin kuitenkaan jättänyt.  Nyt kävi toisin.  Pidin  tästä  kirjasta,  sillä kaikkien  naisseikkailujen  ja  huorittelujen  lisäksi, se  piti sisällään ajankuvaa Millerin ajan  Pariisista  ja  taiteilijaelämästä. Siinä on havaintoja, ajatuksia  ja  kokemuksia  joita lukee vieläkin innostuneena.  Kirjan  liioiteltu seksuaalisuuskin on pääosin osoitus kapinallisuudesta.

Kirjan  alku  on  kuitenkin sekava. Henkilöitä  tulee ja  menee. Asuinpaikkoja  tulee  ja  menee.  Mutta  onneksi aika  pian  kirjan ja  henkilöiden  rytmistä  saa  kiinni. Kirja kertoo elämästä, taiteilijaelämästä, naisista, nälästä, rahattomuudesta,  asumisesta ja asunnottomuudesta tai oikeastaan elämän koko kirjosta ja tietysti Pariisista,  härskisti, raa’asti ja liioitellen  mutta juuri  siksi  myös niin todesti. Lawrence Durrell  kirjoitti  kirjeessään (elokuu 1935) Henry Millerille tästä kirjasta:

”Hyvä herra Miller:
Olen juuri lukenut Kravun kääntöpiirin uudestaan ja minun tekee mieli kirjoittaa siitä Teille  jotakin. Minusta se on tämän vuosisadan ainoa todella miehenmittainen teos. Se on voitonkiljahdus ja kovaakin kovempi juttu; se ei  ole ainoastaan kirjallinen ja taiteellinen kellonkumahdus, joka kaikkien olisi  tajuttava, se sisältää mustana valkoisella meidän aikojemme lihan ja veren. En olisi uskonut, että sellaista voidaan  kirjoittaa, ja kuitenkin sitä lukiessani minusta alkoi merkillisellä tavalla tuntua että se oli jotakin minkä me kaikki olemme valmiina ottamaan vastaan.
….
Se osoittaa vihdoinkin tien käymälöistä ulos. Merkillistä ettei kenellekään ole pälkähtänyt päähän livahtaa pöntön kautta juuri kun  vesi on juoksussa. Koko joukko on vain odottanut oven avautumista. Minä tervehdin Kravun kääntöpiiriä oman sukupolveni tyylioppaana. Se on mittava kirja, se joutuu heti niiden ani harvojen teosten joukkoon jotka kirjailija on pusertanut omasta luomisensuolestaan. Tämä kuulostaa mahtipontiselta, mutta mitä muutakaan siitä voi sanoa?”
(Henry Miller – Lawrence Durrell Yksityinen kirjeenvaihto. K.J. Gummerus Osakeyhtiö 1964)

Eipä tuohon ole  paljon lisäämistä.  Suurten  linjojen  lisäksi  kirja  sisältää paljon  pieniä oivalluksia, uudella tavalla nähtyjä arjen  jokapäiväisiä  toimia, vilkaisuja  ulkokuoremme alle.  Kirja on lopulta paljon enemmän kuin ensisilmäyksellä  näyttää.

Kirjan  loppupuolella  on paljon monologi-tyyppisiä  pätkiä.  Niissä  käsitellään  ihmiselämän  koko  kirjoa  mutta  myös  taidetta. Kaikki   pätkät  eivät  ole  hyviä  mutta  kuitenkin aina  mielenkiintoisia ja  millerimäisiä.  Seuraavassa  lainaus  kohdasta, jossa  hän  on arvioinut Walt  Whitmanin  merkitystä ja  siirtyy  sitten Goetheen.

”Eurooppa on taiteen kyllästämä ja sen maaperä on täynnä kuolleita luita ja sen  museot repeävät ryöstetyistä aarteista, mutta  mitä Euroopalla ei milloinkaan ole ollut niin vapaata, tervettä henkeä, jotakin mitä voisi  sanoa MIEHEKSI. Goethe oli lähimpänä sitä, mutta Goethe oli  paskantärkeä idiootti, Whitmaniin verrattuna. Goethe oli kunnianarvoisa kansalainen, pedantti, tylsimys, universaalinen henki, mutta  hänet oli leimattu saksalaisella tavaramerkillä, kaksoiskotkalla. Goethen kirkkaus, rauhallinen  olympolainen asenne, mitä se on muuta kuin saksalaisen porvarisjumaluuden unteloa  velttoutta. Goethe on jonkin loppu. Whitman on alku.”

Kirjassa  on paljon  hienoja  kevennyksiä  jotka  helpottavat  lukemista,  sillä  kevyt  tämä  kirja  ei ole. Tänään kerrottiin  uutisissa, että amerikkalaisen selvityksen  mukaan  etunimen  valinnalla  voi  olla  merkitystä  jopa  työssä  menestymiseen.  Siihen  viitaten  en  voi  olla  lainaamatta  Millerin  kirjaa:
””Mennäänkö Domeen, Joe” Minä sanon häntä Joeksi sen takia että hänkin sanoo minua Joeksi. Kaikkia sanotaan Joeksi koska se on yksinkertaisempaa. Ja se on hyvä  muistutus siitä ettei  pidä ottaa itseään liian  vakavasti.”

Kirjan  lopussa  on  kirjeenvaihtoa  joka  antaa  taustaa  kirjan  synnylle  ja  sen  kohtalolle mm. sensuurin  kynsissä.  Hieno  lisä  kirjaan. Valitettavasti  nuo  osat  ovat  mukana  vasta  myöhemmissä  painoksissa (90-luvulta  lähtien).

Tämä  kirja  kannattaa  kaivaa esille  ja  maistella  miltä  se  tänään  tuntuu. Varmastikaan kaikki eivät  siitä  pidä,  mutta siitä  löytää asioita  joiden  takia  kirja  kannatta  lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti