Erkka Mykkänen: Something not good

Erkka Mykkänen: ”Something not good”

WSOY 2018

153 sivua

Aluksi  tuntui tältä:

Erkka Mykkänen (s.1988)  on eittämättä  lahjakas  kirjoittaja. Sen  huomaa  hänen  ensimmäisestä  romaanistaankin. Kirja  kertoo Veikosta, joka  etsii tietä aikuisuuteen ja myös  rakkautta. Elämä ja  rakkauskin tuntuu kuitenkin pinnalliselta. Se on kasvutarina ja  tarina etsimisestä mutta… Kirjassa  on  paljon  ituja  ja  oivalluksia, joiden  olisi  halunnut etenevän  pidemmälle. Nyt  tuntuu,  kuin  kirja  jäisi  pintaraapaisuksi. On kiire  käsitellä  moniakin  asioita  mutta  ei  malteta niihin  syventyä. Kirjassa  on  monia  alkioita  syvemmälle  meneville  juonenkehittelyille  mutta  ne  jäävät  hyödyntämättä.

Pinnallisuudesta  johtuen  kirja  jää vähän mauttomaksi  ja  hajuttomaksi. Dramaattiset  hetket  todetaan  mutta  niitä  ei  eletä.  Pahin  haitta  pinnallisuudesta  on se,  että tuntuu  kuin pilkattaisiin  ihmisten  arkista  toimintaa  ja  käyttäytymistä. Eivät  rutiinit  ja tietyt  tavat  ole  koko  totuus  ihmisestä. Esimerkkinä  on  kirjaston  Mirva, jonka  elämä  olisi voinut  olla   kokonaisen  tarinan  arvoinen. Tai  isoäiti  tai  jopa Kaisa. Henkilöt  tulevat  mukaan  ilman  kummoista  menneisyyttä  tai  tulevaisuutta. Se  johtaa  pinnalliseen  vaikutelmaan.

Mutta  äkkiä  tulikin  mieleeni:

Entä  jos  olenkin  tulkinnut  kirjan tavoitteet ja sisällön  ihan  väärin. Jos  kyse  onkin  rajapinnassa  elävästä  nuoresta, joka  ei  halua  sitoutua  vanhaan ja  hakee  siihen  etäisyyttä  kuitenkaan  selvästi  kapinoimatta. Uusikaan, kokeiltavana oleva  elämäntyyli ei  ole  hänelle  tarkoitettu,  vaan hän  hakee  omaa  tietään  ja ikään kuin  pelkää  liiallista  sitoutumista.  Kyse  on  hakemisesta  ei  pinnallisuudesta. Kirja  avautuu  silloin  ihan  uudella  tavalla. 

Kirja  muuttuu  loppua  kohden kiinnostavaksi. Ulkopuolisuus  säilyy  mutta sitä  osaa  lukea  enemmän  ajan- ja  nuorisokuvauksena. Sellaisena  kuvauksena, joka  ei  keskity  yksittäiseen draamaan,  vaan  etsii kokonaiskuvaa. Ei sitä tästä  perspektiivistä  välttämättä  löydy  mutta pinnallisuuksia  kirja  paljastaa,  niin elämässä  kuin organisaatioissakin. Pitäisi  kuitenkin  muistaa, että  useimmissa  asioissa  on syvällisempikin  puoli, joka  muuttaa  niiden  sisällön aivan  muuksi,  kuin  pinnallisesta  tarkkailijasta  näyttää. Nykyinen  twiitti-kulttuuri  on  malliesimerkki  tuosta  pinnallisesta  ajattelusta.

Erityisesti  kirjan  loppupuolella  on  paljon  kauniita  kohtia, pelkästään  niiden  takia  kirja  kannattaa  lukea. Välillä tosin  vieläkin  vilistetään  asiasta  toiseen  mutta  henkilöihin  on  jo  päässyt  sisälle ja  tapahtumat  koskettavat  uudella  tavalla.  Jo kirjan  alussa  olisi  pitänyt  panostaa henkilöiden  ja  heidän  maailmansa käsittelyyn.

Omaelämänkerrallisuus  on  romaanissa  aina  riski.  Se  voi  rajoittaa  tekstin  sisältöä  mutta  voi  myös syventää asioiden  ilmaisua. Aivan  täysin  yhteensovittaminen  ei  ole tässä onnistunut.

Nuorison  elämässä on sisältöjen  ja  muotojen  osalta  paljon  uutta. Tämä  kirja  kannattaa  lukea pitäen  silmät  auki  tässäkin  suhteessa. Ainakin  meidän vähän   varttuneempien.