Miki Liukkonen: "Hiljaisuuden mestari"

Miki Liukkonen: ”Hiljaisuuden mestari”, romaani

WSOY 2019

359 sivua

Erinomaisessa  kirjassa ”Maailmojen loput” (Sinikka Vuola  ja Tommi Melender, WSOY 2018)  todetaan, että  lukuprosessissa  on kaksi  tekijää, kirjailija (kirja)  ja  lukija. Ja kun  näin  on, vain  yhteispeli tuottaa  onnistuneen  lukuprosessin.  Tämä  merkitsee  myös  sitä, että  kirjat  kannattaa  lukea  uudelleen  eri  elämänvaiheissa, sillä  vaikka  kirja  pysyykin ennallaan, lukija  muuttuu  ja  yhteispeli  voi  toimia  ihan  uudella  tavalla. Minun ja ”Hiljaisuuden äänet”- kirjan  kohdalla  yhteispeli tässä vaiheessa onnistui  vain  ajoittain. Silti se on varmasti  kirja  johon tulee  palattua.

Kirjan nimessä  on  täsmennys  romaani. Ei  tästä  minusta  juuri  romaaniksi  ole,  mutta  jos  antaa  kirjan  viedä  mukanaan  mielen  maailmoihin,  on  lopputulos  paljon  parempi. Se vie ajatusten ja tunteiden  sfääreihin  ja luo mielikuvia  jotka  kannattaa  kokea.

Kirja  toi  mieleen Thomas Pynchonin  kirjan ”Painovoiman sateenkaari”. Pynchonin  kirjasta  olen  joskus  todennut, että se  on  pitänyt  kirjoittaa  ainakin  pienessä  tuiskeessa, niin  poikkeavia  ja mielikuvituksellisia  yhteyksiä ajatuksille kirja  tarjoaa.  Aivan  samaan  intensiteettiin  ja  lennokkuuteen ”Hiljaisuuden mestari”  ei  yllä,  mutta kokemisen  arvoisesti  kuitenkin.

Välillä  kirja  tuntuu  sairaskertomukselta, sairauksia  ja  lääkkeiden  nimiä ja niiden  vaikutuksia  luetellaan  tarpeettomankin  tuntuisesti.  Siellä  on myös  monia ilmeisesti kirjoittajalle  tärkeitä  linkkejä, jotka  kuitenkaan  eivät  välttämättä  aukea  lukijoille (esim. nimet). Saahan näitä linkkejä  tietysti  olla  ja  jos  ne  avautuvat  jollekin  lukijalle, antaa  se  mukavasti  lisää  lukunautintoa.  On  kirjassa monia  hienoja  hetkiäkin.  Erityisesti  pidin Hermanin  ja Ifsanan  keskustelutuokiosta Zuckar Cafe:ssa  ja tuohon keskusteluun  liittyvistä  mielen  harhailuista.

Kirjassa  on paljon upeita  pätkiä  mutta  kokonaisuus  jää hajanaiseksi,  vaikka  tiivistyykin  loppua  kohti. Tässä  yksi pätkä Lennartin  pitkästä ”ajatusmonologista”, jossa puretaan masentuneisuuden ja ahdistuksen  tunteita:

”…mutta ennen  kaikkea  kyllästynyt siihen, että elämä koostuu tuntemattomasta määrästä uusia päiviä, kynsin raahautuvia minuutteja…Ei mitään tekemistä eikä ketään jonka kanssa ei tekisi mitään.

Niin. Kyllä. Hirvittävintä oli ajatella, kuinka löytää voimia seuraavalle päivälle vain jotta voisi tehdä juuri sitä mitä oli tehnyt ennenkin ja kuten on tehnyt niin monet päivät sitä ennen, kuinka löytää viitseliäisyys kaikelle sille typerälle hääräämiselle ja touhuamiselle, aikeilla, projekteille joista ei lopulta tule mitään, joista ei ”loppupeleissä” ole mitään hyötyä…”

Kirjan  loppupuolella  onkin paljon ajatuksia  herättäviä  ja pohdittuja jaksoja  mielen retkistä olemassaolon  peruskysymysten  äärille.  Usein  nekin  ovat tyypiltään enemmänkin sairaskertomuksia,  kuin ratkaisua  hakevia. Onhan  maailma  ja elämä ongelmallinen,  mutta  ei  yksilönkään  kohdalta  vailla  ratkaisua. Totta  on,  kuten kirjassa todetaan,  vakiomuotoinen 45 minuuttia  myötätuntoa terapiaistunnoissa ei todellisiin  ongelmiin  riitä,  mutta se  voi  kuitenkin  olla  alku  jonkin  paremman tien  löytämiselle. Maailmaa  pitäisi  osata  katsoa  myös  valoisammin  ja ratkaisuun  uskovammin  silmin,  kuin  mitä  kirjassa tehdään.

Kirja  käsittelee mm. yksinäisyyttä, olemassaolon tuskaa,  itsemurhia ja  mielen  järkkymisen hoitamista. Usein  tuntuu, että  tekijä  haluaa  kirjoittaa  itsensä  niistä  irti.  Kuvaava  on esimerkiksi seuraava  kohta. Kirjassa  todetaan:

Masennusta ei aina näe päällepäin. Mistä ajatus hygieniansa laiminlyöneestä, pyjamassa laahustavasta kroonisesta unettomasta tai 90% ajastaan koisaavasta itsemurhaajasta tai bipolääristä tulee ?”

Kun katsoo  kirjan kansilehden takasiivekkeen  kuvaa,  niin siellähän tuo stereotyyppi luuraa. Uskoisin, että tällainen  itsensä kirjoittaminen  irti on hyvä ratkaisu.

Ennen  kirjaa  vältin  tarkoituksella  Miki Liukkosesta  kertovan Hesarin artikkelin  lukemista. Halusin  kokea  kirjan sellaisenaan, ilman  kirjailijan  vaikutteita. Kirjan  omistuskirjoitushan kuuluu: ”Omistan tämän kirjan itselleni”. Halusin  nähdä  mitä kirja  antaa muille. Uskoisin, että  kirjoittajalle  se  on ollut  varsin terapeuttinen  kokemus.  Tämän lukukerran  jälkeen  käyn  kyllä tuon artikkelin  läpi  ja  tarvittaessa  luen  kirjan  uudelleen.

Varsin ristiriitaiset  tuntemukset  kirja  jätti. Ei se kovin merkittävä romaanina  ole,  mutta  miksipä tällaista  kirjaa muuten  kutsuisi.  Pohdintojensa vuoksi varsin se on kuitenkin arvokas  lukukokemus. Eikä pelkästään  pohdintojen, monissa  kuvauksissa  on  löydetty  aivan  uudenlaista  sisältöä,  joka  laajentaa  kuvaa todellisuudesta. Tässä  yksi  esimerkki, ei  suinkaan edes  parhaita  mitä  kirjassa  on,  mutta  juuri sitä  uutta  joka  on arvokasta:

”Öisin todellisuus tuntui olevan herkimmillään, kun ympärillä oli vain yöllisen kaupungin tykyttävä jännite, katulampuista kasvoi oranssia karvaa, joka pakeni pitkälle jylisevään mustaan, ja lentokoneet omistivat taivaan, istuttivat sinne turbiiniensa murisevan alataajuuden, se oli korkeuksien valaanlaulua, yhtä aikaa melankolista, yksinäistä ja kaunista.”

Onneksi me  ihmiset  olemme  erilaisia ja toisten erilaisuus  ruokkii  muita kehittymään  ja  tajuamaan  asioita  uudella  tavalla. En siis sano  kirjasta  tämän enempää. Kokekaa se  itse.

Varsinaisen arvion  päätän  tuohon,  mutta  liitän  vielä  mukaan  ärsyyntyneen lukijan, itseni, kommentin. Hyvänkin kirjan voi  pilata ajattelemattomasti kirjoitetulla osalla. Tässä  kirjassa  kaksi  sivua tällaista ajattelematonta  tai  ymmärtämätöntä  tekstiä  oli  pilata  ainakin  minun  lukunautintoni. Päätin  lopulta  laittaa sen kokemattomuuden  ja  ymmärtämättömyyden  piikkiin,  jonka  voi  pitkin  hampain sallia  silloin,  kun  elämänkokemus  on  vasta  kehittymässä.  Kyse  on  kirjan  loppuosan  pätkästä,  jossa  kerrotaan  ihmiselämän 7-vuoden  jaksoista.  Siinä  luetellaan  jaksojen  ikävuodet: ”… 84.-91  jne.  (vaikka toisaalta on vaikea kuvitella, millaisia katsantotavan muutoksia 91-vuotiaalla on verrattuna esimerkiksi 84-vuotiaaseen…”. Tätä seuraa  parin  sivun verran  vanhoja  ihmisiä  halveeraavaa  ja kategorisoivaa  tekstiä. Vanhakin  ihminen  on  yksilö  ja kukin on erilainen  ja se  näyttää usein  unohtuvan  nuorilta,  jotka  helposti  pitävät  itseään  kaikkitietävinä. Tämäkin  pätkä  oli  kirjan  kokonaisuuden  kannalta  ihan  tarpeeton. Panen  tuon   nyt  nuoruuden  piikkiin  mutta  helposti  kirjakin  saisi  siitä  osansa. Tällaisia me  lukijat olemme – välillä hyvinkin helposti ärsyyntyviä.