Sinikka Vuola & Tommi Melender: "Maailmojen loput"

 

Sinikka Vuola & Tommi Melender: ”Maailmojen loput”

Kirjoituksia romaanitaiteesta

WSOY 2018

289 sivua + kirjallisuusliite 6 sivua

Tämä  on upea  kirja  kaikille  lukemisen  ystäville. Periaatteessa  kirja  käsittelee kirjojen  loppuja ja  sitä  miksi  kirjan  lopettaminen ikimuistoisella  tavalla  on vaikeaa. Todellisuudessa  kirjan  alaotsikko ”Kirjoituksia romaanitaiteesta”  kuvaa sitä  paremmin.

Kirja jakaantuu neljään lukuun ja pienoisesseisiin:

Ensimmäinen luku, jossa tekijät esittelevät itsensä lukijoina ja pohjustavat vuoropuheluaan romaanien lopetuksista

Toinen luku, jossa tekijät pohdiskelevat  romaanilopetusten sudenkuoppia kirjailijatyön näkökulmasta

Kolmas luku, jossa tekijät tutkiskelevat romaanitaiteen yleisiä lopetuksen kaavoja ja lopetusten rituaalisuutta

Neljäs luku, jossa tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja miettivät vaihtoehtoisia  lopetuksen tapoja

Pienoisesseitä on 30 kappaletta

Kirjan alkuosan  sähköpostikeskustelut Sinikka Vuolan  ja Tommi Melenderin  välillä avaavat  kummankin  tapaa  lukea  kirjoja  ja  kummankin tietä  kirjojen  pariin.  Nämä keskustelut  ovat  kiinnostavia  ja opettavia. Niistä  löytää  jokainen  myös  uudenlaisia tapoja  katsoa, ajatella  ja kokea  lukemaansa. Ei  ole  yhtä tai  ainoaa  oikeaa  tapa lukea. Keskusteluissa oppii  ymmärtämään  uudella  tavalla  myös  kirjoittajien  maailmaa.  Sinikka  Vuolalla  oli tästä  hieno  kuvaus, jonka hän on kehittänyt Virginia Woolfin kommentista:

”Virginia Woolfin sanoin on suunnaton ero nähdä asia ilman, että  kädessä on kynä, ja nähdä se piirtäessään sitä. Tämän ymmärsin lapsena vaistomaisesti: kun kiinnostuin  lukemisesta, kiinnostuin myös kirjoittamisesta. Opin varhain, että asiat muuttuvat paperille asetettuina.”

Tommi Melender puolestaan  toteaa mm. Nabokoviin viitaten asian, jonka  olen  itsekin  kokenut:

”Kuten sanot, uudet lukukerrat muuttavat kirjaa, syventävät sitä. Yhden hyvän romaanin lukeminen kahteen tai kolmeen  kertaan antaa paljon enemmän kuin kahden tai kolmen eri romaanin lukeminen peräkkäin.”

Edellisessä  kommentissaan Sinikka Vuola  oli todennut:

”Mutta seuraavilla kerroilla ymmärrys syntyy uudestaan ja lukeminen on erilaista: paitsi uppoudun tekstiin (etenkin omiin lempikohtiini) syvemmin, huomioni kiinnittyy ensimmäisen lukukerran herättämiin ajatuksiin ja tuntemuksiin.”

Nämä  ovat  tuon alkuosan  keskustelujen  tärkeää antia  lukijoille  ja näitä  helmiä  löytyy  runsaasti.

Nautin myös lukijana siitä, että käytetyt kirjallisuustutkimuksen ja kirjallisuuden  luokittelun termit  selitetään kansantajuisesti.

Toisessa  luvussa  pohditaan  myös epilogin merkitystä  kirjan  lopetuksessa.  Se  voi  merkitä mm. sitä, että  kirjailija  ei  oikein osaa  päästää  irti teoksestaan.  Monesti  epilogi voi  latistaa  kirjan  lopun. Itselläni  on  tästä  vähän erilaisia  kokemuksia. Dostojevskin  teosten  loput  ovat  monesti  tyypiltään  epilogeja  vaikka  ovatkin  nimeltään esim. ”Lopetus” tai ”Päätös”.  Niitä  kaipaa  sillä ei kirjan  jatkumisen  jättäminen  mielikuvituksen  varaan  ole  aina  paras   ratkaisu  lukijan  kannalta.  Tämäkin  luku  antaa  paljon lisätietoa ja näkemyksiä  useiden  kirjailijoiden  teoksista.

Kirjoittajat onneksi  tulkitsevat  kirjan otsikon  laajasti  ja kolmannessa  luvussa  käsitellään  muutenkin  kuin  lopetusten  osalta  kirjallisuuden  kehittymistä  ja  kirjallisuuden  tyylisuuntia. Siellä  on myös  mainioita  ohjeita  kuinka  itselle  outoihin (tyyliltään)  pitäisi  suhtautua. Lainaan  tähän  pätkän Sinikka Vuolan tekstiä:

””Poikkeaviksi” koettuja teoksia yhdistää usein se, että ne vaikuttavat ensilukemalta rakenteettomilta tai  muodottomilta. Niitä lukiessa oloni voi olla aluksi suorastaan epämiellyttävä: en löydä tasapainoa, ja heijastan  omaa epävarmuuttani teokseen. Mutta ”uusi” tai ”radikaali” eivät itse asiassa merkitse sen enempää kuin asiaa, johon huomio odottamatta ohjataan. Kummallisiksi kokemissani sanataloissa epätasapainoisuuden tai yhteydettömyyden vaikutelma johtuu usein tällaisesta uudesta kalibroinnista: tämän ilmiön ymmärtäminen jo helpottaa minua luopumaan lukukontrollista.”

Mielenkiintoinen  on myös  keskustelussa esille  noussut kansallisen  kulttuurin realismivaatimus  joka heijastuu  suomalaisten  suhtautumisessa  kirjallisuuteen. Se on jarruttanut  kokeellisen  kirjallisuuden  yleistymistä ja se  näkyy vain yksittäisinä valonpilkahduksina. Siksi tuo  ohje  poikkeavan  kirjallisuuden  lukemiseen  on tärkeä.

Minulle  kirjan parasta  antia  olivat kuitenkin  pienoisesseet. Eivät  ne kuitenkaan  kovin  pieniä  ole. Monet  usean  sivun  mittaisia. Kirjat  on taiten  valittuja, klassikoista  tämän  päivän  kirjallisuuteen. Erityisesti  ilahdutti, että  mukaan  oli  otetta Thomas Bernhard (Hakkuu. Muuan mielenkuohu), Thomas Pynchon (Painovoiman sateenkaari) ja mm Mari Jotuni (Huojuva talo) sekä Rosa Liksom (Everstinna). Pienoisesseet  alkavat  aina  kyseisen  kirjan  lopputekstillä  mutta  lopun  lisäksi  niissä  käsitellään  hienosti  koko  kirjaa. Tulkinnoista  voi  olla  eri  mieltä  mutta  aina  ne  antavat  uusia  näkökulmia  lukemiseen. Joskus  voisi  kyllä  olla  armollisempi  lukijaa  kohtaan.  Esimerkiksi  Maria  Jotunin ”Huojuva talo”-kirjan  loppu  on  kyllä  naiivi ja  kuten  Sinikka Vuola  sanoo aivotonta  hymistelyä,  niin  itse  kuitenkin  koin, että  minä  hyväksyn  mitä  tahansa  kunhan Lea  on selvinnyt  koettelemuksistaan. Ja hengähdin  helpotuksesta,  vaikka  vähän  liiallisuuksiin tuo  loppu  menikin.

Nämä  pienoisesseet  ja  lopun  kirjaluettelo  ovat todellisia lahjoja  lukijoille.