Bo Carpelan: "Muistan, uneksin"

 

Bo Carpelan: ”Muistan, uneksin”

Kustannusosakeyhtiö Otava, toinen laajennettu  painos 1996

191 sivua

Suomentanut Kyllikki Härkäpää

Ruotsinkielinen alkuteos ”Jag minns att jag drömde”, 1980

Carpelanin  kuulas ja viipyilevä  kerronta  on  mitä  parhainta  lukuseuraa lämpimänä ja  valoisana  kesäiltana. Tätä  kirjoittaessa on  ilta  jo  pimenemässä  ja  auringon  viimeiset  rippeet  punertavat  taivaalla liikkuvat  pilvet. Yöperhoset lentelevät  lamppujen  ympärillä  ja täydessä  kukassa  oleva  jasmiini   täyttää  puutarhan  tuoksullaan. Yöksi  luvattu osittainen  kuunpimennys  luo  lukemiseen  vielä  unenomaista  tunnetta.

Ilta tarjoaa mitä  parhaimman  ympäristön rauhoittumiseen  Carpelanin seurassa, sillä teksti ei  hoputa  mihinkään  suuntaan, vaan  kuljettaa  mukanaan. Silti se  pitää sisällään ajatuksia  ja tunteita,  jotka  on arvokasta  kokea. Carpelan ei syötä  ajatuksiaan, vaan asettaa  ne  poimittaviksi.

Kirjassa  on 55  korkeintaan  muutaman  sivun  mittaista  tarinaa. Ne  ovat  oikeastaan  kaikki  mittaansa  suurempia. Kirjan nimen, ”Muistan, uneksin”, tai  ehkäpä  peremmin  ruotsinkielisen  nimen, ”Jag minns att jag drömde”,  mukaisesti  ne  kertovat  unien  kautta  todellisuudesta ja  mahdollisuuksista. Kokeminen  unien  kautta  antaa  mahdollisuuden  rikkoa fyysisiä, historiallisia  ja todellisuuden asettamia  rajoja. Se  voi antaa  kokemuksia,  joiden  avulla  myös todellisuuden  asettamia  rajoja  on  mahdollista  muuttaa.

Kirja  on kokonaisuudessaan nautittava  lukukokemus  ja  jokainen  voi  löytää siitä  itseään, unelmiaan  ja  arkeaan. Aivan samanlaiseen  kuulauteen kirjassa ei  päästä  kuin esimerkiksi  Carpelanin kirjoissa ”Kesän varjot”  tai ”  Lehtiä syksyn arkistosta”  mutta  nehän  ovatkin  lyömättömiä. Hyvä  tämäkin  kirja  on  ja  tuon siitä esille  vain  pari  itseäni  koskettavaa  tarinaa.

Tarina ”Kaupunki”  on tavallaan  profeetallinen.  Siinä sotajoukko  lähestyy  kaupunkia  valloittaakseen  sen  pitkään  jatkuneen  sotaretken  viimeisenä  kohteena.  Sotajoukko  valmistautuu  taisteluun , kun  tiedustelijat  tulevat  kertomaan  ettei  kaupungilla  ole  puolustusta. Kaupungista  kuuluu houkuttelevaa  musiikkia  ja  ihmiset  ottavat avosylin  sotajoukon  vastaan.  Kohtelevat  heitä  kuin oman  kaupungin  väkeä. Nopeasti sotajoukko  sulautuu  kaupungin  väkeen, eikä  taistelua  tule. Päinvastoin  kaupunkilaiset  antavat  sotajoukon  ihmiselle  mahdollisuuden  osoittaa  omia  kykyjään esiintymislavalla. Tämä kertomus  on profeetallinen  siinä  mielessä, että  juuri  näinhän  myös  vieraat  pakolaiset  tulisi  ottaa  vastaan  ja antaa  heille  mahdollisuus osallistua  yhteiseen  toimintaan  omien  kykyjensä mukaan. Jokainen  vastatkoon  itse  siihen, onko tässä  onnistuttu.

Jossain  kuitenkin. Maailma kylässä-festivaalilla  on tässä mielestäni  onnistuttu. Siellä  liikkuessani  olen  kokenut,  kuinka  maahanmuuttajat  ovat  uskaltaneet  ylpeydellä  esitellä  maansa  kulttuuria  ja  tapoja. On ollut  hämmästyttävää  nähdä,  kuinka  paljon  rohkeampia  he ovat noilla  festivaaleilla. Arjessa väheksyntä ja  vihamielisyys  painaa  heiltäkin  hartiat  kyyryyn.  Millainen  rikkaus ja voimavara  he  kuitenkin  olisivat,  omina  rohkeina  ja  ylpeinä  itsenään.

Toinen  tarina  jonka  nostan  esille  on  nimeltään ”Koirasta”. Se  on  hauska  tarina oppilaasta,  jolle  opettaja  antaa  kielteistä  tai  haukkuvaa  palautetta hänen  kirjoittamastaan  aineesta. Kertomuksessa  opettaja  moittii  aineen  aihetta, koiraa,  ja  kertomus  on  sitten  täynnä arkikäytössä  olevia  koiraan  liittyviä  sanontoja. Otin  tämän  kertomuksen  esille  kuitenkin  itsekkäistä  syistä.  Kyse  on siitä, että  kertomuksessa  opettaja  mitä  ilmeisemmin  moittii  mielikuvitusrikasta  oppilasta  aiheiden  valinnasta.  Ihmistä  tulisi  tietysti  näissä  tapauksissa  kannustaa  ja  tukea,  kun  kykyjä  näyttäisi  olen.  Omakohtaiseksi  tämän  koin  sen  takia,  että  oli  kouluaikana pakinoitsija  Erkki-Mikaelin  fani.  Hänen keskeisiä  hahmojaan  olivat  Isaskar Keturi  ja Samuel Väsy. Minunkin  kouluaineeni  mukailivat  pitkälle  näiden  pakinoiden, kieltämättä  vähän  outoa, huumoria. Sain  jatkuvasti opettajalta  palautteen ”tällaiset  jutut saisivat  jo  jäädä”  ja  niin  jäi  uusi Erkki-Mikael 2  syntymättä. Carpelanin  hauskan  tarinan  takaa  löytyy  tämä  sama ajatus, palautteen  sisällön merkitys ihmisen tukemisessa, hienolla  tavalla. 

Kaikki tarinat eivät  ole helppoja ja  se  johtuu tietenkin unista. Unet  eivät seuraa valveillaolon  logiikkaa ja kertovat  yhdessä  hetkessä  paljon enemmän  eikä siirtymillä tapahtumasta  toiseen  ole  viiveitä. Unet ovat  myös  visuaalisia  ja siten niitä  on hankala kuvata sanoin. Unet kertovat  kuitenkin arkikokemuksia  enemmän,  joten  tarinat  kannattaa  lukea  rauhassa ja  antaa tunteiden  ja tunnelman  kuljettaa. Tarina ”Yömusiikkia” on sellainen  joka  pitäisi  lukea  musiikkia  kuunnelleen.

Kirjan  kaksi tarinaa, keskitysleiristä  kertova ”Unohtunutta”  ja ”Leiri”  ovat tärkeitä  ja  jälkimmäisen  lopussa  Carpelan  kirjoittaakin:

”Taivas on kirkas ja  korkea, mutta pyövelit samat, leirit samat, ”mielisairaat” samat – samaa etäisyys, vertavuotava etäisyys, välinpitämättömyys ja – unohdus. Siksi minä  olen täällä. Se ei ollut unta. Sitä ei saa unohtaa.”

Tämä on  hyvä  kirja  kaikille,  mutta  aarre Carpelanin  ystäville  ja  niitähän  me  kaikki  olemme.