Haruki Murakami: "Komtuurin surma"

 

Haruki Murakami: ”Komtuurin surma”

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2018 (Keltainen kirjasto)

825 sivua

Suomentanut Juha Mylläri

 Japaninkielinen alkuteos ”Kishidanchõ Goroshi” 2014

Murakami  on varsin tuottelias  kirjailija  mutta  siitä  huolimatta  kirjat  ovat  mukavasti  erilaisia, vaikka tietty  peruskaava  toistuukin. Itse aloitin  kirjailijaan  tutustumisen  kirjasta ”Kafka rannalla”, ehkäpä sen  takia, että  kirjan  nimessä  on  yhden  mielikirjailijani  nimi. ”Kafka rannalla” on minulle  vieläkin   tärkeimpiä  Murakamin  kirjoista.  Joka  tapauksessa kirjan  lukemisen jälkeen  se  oli  menoa. Luin kaikki Murakamit, jotka sain käsiini lähes  yhteen  putkeen.

Jätin Murkamin ”Komtuurin surman”  rauhassa  kesälukemiseksi  sillä  ajattelin, ettei  Murakami  petä.  Eikä  pettänyt  tälläkään  kertaa. Kirjan  alku  on rauhallinen  mutta Murakami  kirjoittaa  sen  verran  kiinnostavasti, että  jatkoa  malttaa  odottaa  ja  toisaalta  alun  taustat  ovat  olennaisia  jatkon  kannalta. 

Monissa Murtakamin  kirjoissa  yhdistyvät eri  taiteenlajit. Tässäkin  kuvataide  ja  musiikki  liittyvät saumattomasti  yhteen  ja  tavallaan  muodostavat  yhteisen  taiteellisen  kokonaisuuden. Erityisesti näin tapahtuu  taulussa  jonka  nimi  on  kirjan  mukaisesti ”Kontuurin surma”. Musiikkia  ja taulua ei  voi erottaa  toisistaan  ja tämä  yhteenliittymä  luo  kehyksen  kirjan  tarinalle. Taideteos  ja  taiteen  luominen  ja kokeminen  ovat  prosesseja, jotka laajentavat tietoisuutta.  Samalla  tavalla  Murakamin  teoksissa tapahtumat, jotka  liittyvät vaihtoehtoiseen  todellisuuteen laajentavat tietoisuutta.

Hieno  kuvaus  näistä rajapinnoista on  kirjan  kohdassa, jossa Päähenkilö tutkii tekemäänsä maalausta:

”Maalaus ei tietenkään ollut luvannut minulle tulevansa koskaan valmiiksi. Se viipyi yhä mahdollisuuksien maailmassa. Siitä puuttui jotain, ja jokin protestoi puuttumistaan vastaan. Se hakkasi olevan ja olemattoman erottavaa ikkunalasia. Pystyin kuulemaan sen  äänettömän huudon.”

Kirjan kappaleessa ”Hetki jolloin oleva ja olematon kohtasivat” on hienosti  kuvattu  hetki, jolloin tietoisuus alkaa työstää esille tiedostamattoman  aikaansaannoksia:

”   Olin aina nauttinut puhtaan kankaan tuijottamisesta aamun varhaisina tunteina. Kutsuin sitä kangas-zeniksi. Kankaalla ei ollut vielä maalia, mutta se ei ollut  tyhjä. Sen valkoisessa pinnassa piili lupaus maalauksesta, joka siihen voisi ilmestyä. Katsomalla sitä tarkkaan näin mahdollisuuksia, jotka  ajan myötä punoutuivat vahvaksi johtolangaksi. Nautin hetkestä, jolloin oleva ja olematon kohtasivat ja sekoittuivat toisiinsa.”

Vähän aiemmin kirjassa  keskusteltiin siitä, miten idea  uudentyyppiseen  muotokuvaan  oikein  löytyi.  Siinä  keskustelussa sivuttiin  samaa  asiaa  hiukan  eri  tavalla:

””Sitä voisi  verrata merenalaiseen maanjäristykseen”, Menshiki sanoi. ”Jossain syvällä auringonvalon ulottumattomissa, toisin sanoen mielen tiedostamattomissa kerroksissa, tapahtuu suuri siirtymä. Se nousee pintaan ja aiheuttaa ketjureaktion, joka lopulta saa näkyvän muodon. En  ole taiteilija, mutta ymmärrän, miten  prosessi etenee. Myös liike-elämässä suuret ideat syntyvät samanlaisten vaiheiden kautta. Iseat  ovat ajatuksia, jotka ilmestyvät pimeydestä ilman ilmeisiä perusteita.”

Taiteilijoillehan  nämä  ajatukset  ovat  tuttuja  mutta  meidän  muiden  on  ymmärrettävä se, ettei merkittävää  uutta  synnyt  pelkästään  kokemuksia  kasaamalla, vaan  uuttaa  syntyy ”hyppäyksien”  kautta. On  voitava  poiketa totutusta, jotta  löydetään  uutta. Näitä  asioita Murakami kuvaa   kirjassaan hienosti.

Kirjan päähenkilö on lopettanut  muotokuvien  maalaamisen  mutta suostuu  vielä  yhteen, kun tarjous on niin  houkutteleva. Muotokuvan  teon aikana Murakamille  tyypillinen  toinen  todellisuus  tulee  mukaan  kuvaan.  Öisin alkaa  kuulua  helistimen  ääntä  ja  lopulta  paljastuu, että  ääni  kuuluu asunnon  lähellä  olevasta  kaivannosta. Helistin  löytyy  syvästä  maakuopasta mutta ei  soittajaa. Lopulta  selviää, että soittaja on ”Idea”.  Koska idean  ulkonäköä  on vaikea  määritellä, se  ottaa  muodokseen ”Komtuurin surma” teoksessa  olevan  komtuurin  hahmon. Eräs kirjan  lähtökohtia  onkin se, että  ajatellaan  ihmisellä  olevan  ”kykyä käsitellä  ideoita autonomisina olioina”.  Pelkkä tämän ajatuksen  esittäminen  riittäisi  minusta  perustelemaan  tämän kirjan  olemassaolon. Kirjan  loppupuolella on hienoa  keskustelua  ideasta  autonomisen  idean  ja  kirjan  päähenkilön  välillä. Siellä myös määritellään kirjassa tarkoitettu  idean käsite. Eikä  tämä vielä riitä, myöhemmin  mukaan  tulee  metaforakin. Kerrassaan  upea tapa muodostaa  käsitteistä  olioita. 

Murakamin teoksissa vaihtoehtoinen  todellisuus  on usein  läsnä.  Olen  usein  miettinyt  sitä, onko  ajatuksena korostaa sitä,  miten asiat  joita emme  osaa  ottaa  huomioon (ikään kuin  ulkopuoliset tekijät) vaikuttavat  elämäämme. Toisaalta sen  esiintyminen  korostaa  myös  sitä, että tietomme  maailmasta  on  vielä  hyvin  rajallista.  Oli  kummin  tahansa,  yksi  tavoite  kuitenkin  täyttyy – opimme  hyväksymään helpommin  uusia  asioita,  emmekä  vain torjumaan  niitä.

”Komtuurin surma” on kirja jonka  voi  lukea  monella  tavalla ja se  antaa  lukijalle  paljon. Se on  kirja  taiteesta  ja taiteen tekemisestä, ihmissuhteista, vaihtoehtoisesta  todellisuudesta, yhteiskunnallisista  tapahtumista, ihmisten sisäisistä, tunnistamattomista  puolista  eli  elämästä, kaikkine  siihen  kuuluvine piirteineen. Yksi tai kaksi lausetta voi viedä  lukijan  uusiin maailmoihin.  Minulle  yksi tällainen kohta  oli:

”Kaksi voimaa  kävi jatkuvaa taistelua heidän silmissään. Toinen suuntautui ulospäin vaatien jotain, toinen kääntyi sisäänpäin pyrkien palauttamaan  kaikki asiat tasapainoon.”

Nämä lauseet  toivat  mieleen Helene Schjefbeckin  omakuvan, jossa  toinen  silmä  on  normaali  ja  toisessa  ei  ole pupillia. Olen  aina  tulkinnut  sen  silmän  kääntyneen  katsomaan  sisäänpäin, ihmisen sisintä  ja  vastaavan  tavallaan Rainer  Maria Rilken   ”Duinon elegioissa” esittämää ajatusta, että  me  ihmiset katsoessamme  näemme  yleensä  vain  pinnan. Murakami  poikkeaa  Rilken  ajatuksista  mutta  olennaista tietysti  on, että  asia nousee lukijan  pohdittavaksi.

Kirja  on sisällöltään  todella  runsas. Se  kertoo paljon  taiteen  tekemisestä, siihen  on yhdistetty paljon  kirjallisuuteen  liittyviä  viitteitä  mutta se on  myös jännittävä, murakamilainen  tarina  todellisuuden  ja vaihtoehtoisen  todellisuuden rajapinnalla.  Ja jos  tämä  ei  vielä  riitä, on  kyseessä  myös  monimuotoinen  tarina  ihmissuhteista. En  näistä  kerro  enempää  etteivät  juonipaljastukset  pilaa  lukunautintoa. Rauhallisen  alun  jälkeen  kirjan  tapahtumat muuttuvat  vauhdikkaan  hengästyttäviksi. Kirja  on  Murakamia  parhaimmillaan. Ja kirjalla on  lohdullinen  loppu:

Elämä saattoi paiskata minut pimeään ja ahtaaseen  onkaloon tai luonnon armoille myrskyiseen erämaahan, mutta uskoin , että joku ilmestyisi silloinkin näyttämään tietä. Se oli tärkein asia, jonka olin oppinut oudoista kokemuksistani talossa syrjäisellä vuorella Odawaran edustalla.”