Jarkko
Laine: ”Nick Naantali itäisillä mailla”
OTAVA 1974
250 sivua
Vuonna 1967 ilmestyi kaksi runokirjaa, jotka avasivat
minulle tien aivan uudenlaiseen ajatteluun ja maailmaan. Kari Aronpuron ”Minä
viihtyy” ja Jarkko Laineen (1947 – 2006) ”Muovinen Buddha” olivat jotain uutta ja avasivat silmät myös
muualle maailmaan. Aiemmin suomalista
konservatiivisuutta säväyttänyt Hannu Salaman ”Juhannustanssit” ilmestyi 1964,
ja vaikka sekin osui aikaansa, oli tuo kirja vain pieni häivähdys siitä, mitä vielä
oli tulossa.
60-luvulla alkoi sellainen nuorisokulttuurin vapautumisen
aika, jollaista tuskin koskaan enää tullaan kokemaan. Sodan ja sotaa edeltäneen
ajan haamut ja painolastit päästiin elintason kasvun myötä karistamaan
harteilta. Nuorisosta alkoi tulla yhteiskunnallisesti vaikuttava voimatekijä. Vapautuminen
haki muotojaan, syntyi hippiliike, underground, sarjakuvat, nuorisomusiikki,
nuorisomuoti, sodanvastaisuus, mystiikka, punk ja lopulta Woodstock 1969.
Politiikkakin oli aivan uudella tavalla osana nuorison elämää ja se ilmeni
erityisesti sodanvastaisuutena. Nuorisopoliitikkoja ponnahti esille: Tuomioja,
Björklund jne. Valitettavasti myös huumeet tulivat
jäädäkseen.
Kulttuurin alalla tuo aika loi paljon uutta ja hetkessä
elävää mutta todella paljon myös pysyvää.
Niin Aronpuron kuin Laineenkin tuotanto on sitä kaikkein pysyvintä
laatua. Erityisesti Jarkko Laineen runoudella tulee olemaan pysyvä asema
suomalaisen runouden kentässä.
Jarkko Laineen proosa ei iske samalla tavalla tajuntaan kuin
runous, vaan lähestyy elämää eri tavoin. Osa
hänen kirjoistaan voidaan pintapuolisella arvioilla luokitella
viihdekirjallisuudeksi. Tämä on vain
pinnallinen totuus. Viihteellisyyden ja huumorin kaavun alta nimittäin
paljastuu todellinen elämä ja sen paljas, jopa raadollinen kuvaus. Ja jos nyt
esillä oleva romaani, ”Nick Naantali itäisillä mailla”, ei olekaan aivan
Laineen parhaimmistoa, antaa se hienon ja totuudellisen kuvan tuosta 60-luvun
lopun elämästä ja siitä yhteiskunnasta,
josta nuorisokulttuurin uusi aalto lähti ponnistamaan. Minusta kirja on ennen
kaikkea ajankuva.
”Tarjoilija kalautti lautasen
Laurin eteen ja kurotti toisesta pöydästä sen viereen tomaattisosepullon. Lauri
katsoi annostaan epäröiden: kelmeitten perunalohkojen päälle oli levitetty kuin
paarinliinaksi haalistunut ja kipristelevä salaatinlehti. Hän kohotti sitä
haarukalla ja sen alta paljastui kolme käristettyä nakkia jotka olivat vielä
narulla kiinni toisissaan. Hän kellisti yhden rasvassa uivan perunan kyljelleen
ja tiesi jo miltä se maistuisi hänen suussaan. Haluttomana hän kuorrutti
perunat ketsupilla ja alkoi lapata ruokaa suuhunsa.”
Ajankuva kirja on laajassakin mielessä. Sen tapahtumat
sijoittuvat Turun lisäksi kiertomatkalle
Moskovaan ja Kiovaan. On mielenkiintoista lukea suomalaisten ja myös
amerikkalaisen Nick:n näkemyksiä näistä
kohteista ja myös suomalaisten asenteista naapurimaihin. Mukava myös verrata Neuvostoliiton sen ajan
tilannetta nykyhetken Venäjään. Moskovan ja Kiovan suhdehan on nytkin ajankohtainen ja mielenkiintoinen.
Kirjassa kuvattu aika on minun nuoruuttani
ja nyt koin sen ajan toisen
ihmisen silmien ja
viidenkymmenen vuoden linssin kautta. Moni asia on edelleen ajankohtainen ja
valitettavasti yksi niistä
oikeistolainen ääriajattelu. Kirjan esittelemä kiihkokansallisuus ja muka isänmaallisuus on nostanut päätään tämänkin päivän Suomessa.
Vaikka äärioikeistolainen toiminta on
kirjassa kuvattu aivan yhtä naurettavaksi kuin se on nykyäänkin, ei se silti
väheksyttävää ole. Se saattaa aiheuttaa
kaikessa mitättömyydessäänkin tuskaa ja kärsimystä ja on siksi pystyttävä torjumaan.
Kirjan tarina on polveileva, eikä se kaikilta osin ole
uskottava, kiinnostava kylläkin, mutta uskottavuushan
harvoin on olennaisinta viihdekirjallisuudessa
. Tuskin kukaan lukee Remestäkään uskottavuuden takia. Tässäkin tarinan kautta
vaan johdatellaan ihmisiä ajattelemaan
olennaisempia asioita. En paljasta juonta, sillä mukavat yllätykset juonenkäänteissä piristävät lukemista. Ja kirjan loppuhan on todella vauhdikas.
Laineen proosateoksista ”Niin kulki Kolumbus” on
tuntunut parhaalta. Sujuva kieli,
huumori ja mielikuvitukselliset
juonenkäänteet tekevät muutkin teokset lukemisen
arvoisiksi. Ne ovat myös
mukavasti erilaisia ja ennen kaikkea,
tuovat taas 60-/70-luvun nuorisokulttuurin
ja nuorison elämäntavan murroksen
käden ulottuville. Joskus tosin
ihmetyttää, kuinka tästä ympäristöstä pääsi nousemaan niinkin voimakas nuorison liikehdintä.
Mainittakoon, että
yksi tämän kirjan päähenkilöistä, kirjailija Lauri Kenttä, on
sanoittanut kolme kappaletta Suomen talvisota 1939 – 1940 levylle
”Underground-rock” (mm. kappaleen Kekkonen-rock). Kirjasta ei oikein selviä
onko tämä turkulainen Lauri Kenttä sukua
Teräsmiehelle, jonka arkinen nimi on myös Lauri Kenttä. Tuon klassikkolevyn
kappaleiden muita sanoittajia ovat mm.
Oriveden kenkätehdas, E. Väline ja Ruotsin kuningas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti