Helena Sinervo: "Tytön huone"

 

Helena Sinervo: ”Tytön huone”

WSOY 2020

250 sivua

Kirjan takakannessa kerrotaan, että  kirja on yhdenpäivänromaani  ja niinhän se kyllä onkin, vaikka tuo määrittely ei ole olennaisinta tässä  hienossa kirjassa. Olennaista on se, miten hienosti muistot ja omat pelot ja haaveetkin limittyvät käsillä olevaan tapahtumaan, eroon tytöstä, joka on lähdössä opiskelemaan maailman toiselle  puolelle. Muistojen ja ajatusten kautta ylitetään niin aikaan  kuin muuhunkin  liittyvät rajat.

Aina silloin tällöin tulee  vastaan kirjoja, jotka vievät oman mielen mukanaan niin, ettei oikeastaan edes huomaakaan. Oma mielikuvitus jatkaa tarinaa kuin itsestään.  Tämän kirjan kanssa kävi useasti niin. Erityisesti kun luin kirjaa illalla sängyssä.  En mielestäni edes nukahtanut tai ollut horroksessa kun mielikuvitus alkoi vaelluksensa. En sitten edes muistanut missä kohdassa  olin lopettanut  lukemisen  ja jouduin selaamaan  kirjaa,  sillä  oma  tarina ei suinkaan kulkenut samaa matkaa kirjailijan  kanssa. Tällaiset  hetket ovat  lukemisen suuria nautintoja.

Kirjan varsinainen päähenkilö on äiti, jonka tytär on lähdössä opiskelemaan maailman toiselle puolelle. Kyseessä on tilanne, joka yksin jäävän äidin osalta on iloinen ja surullinen. Tällainen tilanne  johtaa aina  siihen, että  mieleen tulee mitä moninaisempia ongelmia, pelkoja ja muistoja omasta nuoruudesta ja ajatuksia tulevaisuudesta. Mieli seilaa edestakaisin erilaisten vaihtoehtojen välillä. Omat murheet käännetään tyttären iloksi  ja pelot tyttärestä mahdollisuuksiksi. Mutta uskoako näitä omia vakuutteluja on pulma. Entä miten oma elämä muuttuu, kun yksi kiintopiste, tytär, puuttuu. Tästä ristiriitaisesta kokonaisuudesta Helena Sinervo rakentaa kerrassaan upean, pohdiskelevan ja lukijan mielikuvitusta ruokkivan kokonaisuuden.  

Yksi kirjan hienoja kohtia on se, missä määritellään käsitettä  ”Nuori aikuinen”. Tämä  kohta kuvaa hienosti eroja nuoren ja toisaalta aikuisen  tavassa katsoa  maailmaan ja tulevaisuuteen. Lainaan  siitä vain pari  kohtaa:

”…

   Nuori aikuinen = henkilö, joka saattaa idealisoida ihmisyyttä ja luulla, että kaikki häiriöt korjaantuvat rakastavissa oloissa. Tämä tekee hänestä pesästä lähteneen linnunpojan kaltaisen tomppelin, joka ei osaa varoa saalistajia. Traumatisoituneiden ihmisten vaillejäämiset herättävät hänen hoivaviettinsä, ja hän saattaa löytää itsensä hyysäämästä väkivaltaista puolisoa. Tai pahempaa: joku muu löytää hänet surmattuna ullakkoasunnosta tai kellarin oven takaa.

…

   Hämmentävän moni  nuori aikuinen = henkilö, joka joutuu kamppailemaan kehityksellisten traumojen kanssa. Ne vievät sen energian, joka tulisi suunnata opiskeluun ja tulevaisuuden haltuunottoon.

…”

Nuoren aikuisen ja vanhan aikuisen ero on yleensä juuri  siinä, että  vanha  näkee uhkat  ja nuori  mahdollisuudet  ja jopa usein selviääkin ongelmista. Juuri sopivasti Helsingin sanomissa oli 23.4.2020  artikkeli  viisaudesta.  Sen ingressissä  sanottiin: ”elämän kriiseistä voi viisastua tai katkeroitua”. Tulkitsen tätä niin,  että kokemuksiin perustuviin  arvioihin voi suhtautua varauksella. Toisaalta samassa artikkelissa  todettiin, että  viisauteen  kuuluu neljä elementtiä: elämänhallinta, avoimuus, pohdinta ja tunnetaidot. Kaikkia näitä elementtejä  löytyy Helena Sinervon  kirjasta.

Kirjan pohdiskelut eivät rajoitu pelkästään tyttären lähtöön, vaikka lähtötilanne  niitä ruokkiikin.  Pohdinnoissa kerrataan myös kertojan elämäntarina, joka puolestaan antaa taustan  kertojan  näkemyksille. Tähän liittyvät äidin nuoruudenkokemukset Pariisissa ovat vaikuttavia ja järkyttäviä, joten en paljasta niistä enempää.

Lähtötilanne ja ero  on aina vaikuttava ja koskettava  hetki. Olen itse kokenut, kuinka tuo tapaisissa tilanteissa ajatukset harhailevat  maan ja taivaan  välillä. Kirjassa ne tekevät samoin  mutta sillä erotuksella, etteivät  ne panikoidu. Pohdinnat ja ajatukset  ovat harkittuja, syvällisiä ja nautinnollisia lukea, vaikka kaikesta ei  olisikaan samaa mieltä.

Tämä on uskomattoman syvällinen ja hieno kirja ja vielä syvällinen  tavalla, jossa lukijan mielenkiinto  pysyy koko ajan yllä.  Sillä samalla tämä on myös elämäntarina, perheen tarina ja tarina äitiydestä hyvin herkästi kuvattuna. Mielenkiintoista  kirjassa myös se, että  ihmisten äitiyden tai emouden tilannetta, tai oikeastaan koko ihmisyyttä ja ihmisten toimintatapoja,  verrataan eläinten maailmaan.

”Ikkunasta näkyi korkea tuija-aita. Sen uumenissa oli sepelkyyhkyn pesä, josta poikaset olivat juuri loikanneet ulos. Pari suloista untuvaa pisti puhtaiden sulkien välistä esiin, silmät katselivat ympärilleen suurina ja ihmettelevinä. Pikku puluset räpiköivät taidottomina pihamaalla ja ajoväylällä, missä monenlaiset uhat vaanivat niitä: kissat, ketut, kanahaukat, autot. Samanlaisia hyväuskoisia hölmöjä kuin nuoret tytöt, Saara ajatteli.”

Parhaassa tapauksessa tämä synnyttää  myös lukijan mieleen ajatuksia ihmisestä osana muuta luomakuntaa.

Tätä kirjaa on ollut kielellisestikin nautinnollista  lukea. Helena Sinervo osaa kirjoittaa myös päähenkilön roolin ikään kuin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi niin, että hahmo on kuitenkin täynnä tunnetta. Lukijalle on silloin helppo samaistua hahmoon.

Tämä on upea kirja luettavaksi näinä koronavirus-päivinä ja ihan kaikkina muinakin päivinä.