Minna Mikkanen: ”Kotijoukot”
Reuna 2020 (reunalla.fi)
273 sivua
Viime vuosina on ilmestynyt muutamia kirjoja joissa sotaa ja sen aikaista elämää on katsottu hiukan erilaisesta näkökulmasta. Kaiho Niemisen ”Sokkeli” kertoo myös mielen järkkymisestä sodan seurauksena ja Heidi Köngäksen ”Mirjami” erityisesti kotirintaman kokemuksista. Minna Mikkasen ”Kotijoukot” keskittyy kokonaisuudessaan kotijoukkojen kokemusten kuvaamiseen. Ja millä tavalla. Kirja on elämänläheinen, aito, vaikeuksia ja ongelmia peittelemätön mutta samalla myös optimistinen. Se on kirjoitettu lämmöllä kuvaamiaan ihmisiä kohtaan. Se tarttuu myös aiheisiin joista , jos ei vaieta, niin ainakin puhutaan kuiskaamalla.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Maaningalle ja kirjan aseistariisuvan hieno murre on sieltä kotoisin. Tunsin heti lukkarinrakkautta kirjan ympäristöä kohtaan, sillä isäni syntymäpaikka on Nilsiä ja minä olen syntynyt Outokummussa (Kuusjärvellä). Kieli ja elinympäristö olivat siis vähintäänkin tuttuja. Kun kirja kuvaa tapahtumia pääosin kolmen henkilön: Marian, joka on Niemelän talon tai torpan emäntä, Hilkan, joka on Marian sisko ja muuttanut sodan aikana Kuopiosta Marian kotiin, kun hänen talonsa on tuhoutunut pommituksessa, sekä Väinön, Marian alle kouluikäisen pojan, silmin. Minä samaistuin heti Väinön maailmaan. Se on melkein tarkka kuvaus minun, heti sodan jälkeen syntyneen lapsen, elämästä. Väinön elämä ja maailma on kirjassa kuvattu hienosti. Lapsi kokee voimakkaasti sodan kauhut ja sen aiheuttaman vaikeudet, mutta huomaa myös kaiken kauniin ja luultavasti Väinällekin sodanaikaiset lapsuuden kesän ovat kauniimpia ja lämpimämpiä kuin koskaan sen jälkeen. Lapset näkevät ja ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuiset koskaan voivat uskoa. Kaikki tämä ja myös sodan poikkeusolojen aiheuttava varhainen ”aikuistuminen” on Väinön osalta kuvattu kauniisti.
Maria on tavallaan kirjan keskipiste. Hänen kauttaan näkyvät ”kotijoukkojen” huolet, kasvava työkuorma ja tarve kantaa huolta myös muista oman yhteisön ja naapurien ongelmista. Naiset joutuvat ottamaan kantaakseen myös raskaimmat työt, sillä paikalla olevat miehet ovat vanhoja tai sodan vammauttamia. Useita keroja Maria toteaa, että on nähnyt kymmeniä kertoja kuinka jokin työ tehdään, kyllä minä osaan ja selviän. Upea on kirjan kuvaus sian teurastamisesta. Hilkka ja Maria teurastavat ja paloittelevat sian ja Maria ampuu sen, vaikka ei uskalla katsoa. Sian teurastus tehtiin meilläkin sodan jälkeen samalla tavalla. Ei meilläkään kukaan raaskinut omaa sikaa ampua. Sitä varten avuksi kutsutiin naapuri, mutta muut työt tehtiin sitten itse.
Arjen pyörittämisen lisäksi Maria joutuu kantamaan huolta sodassa haavoittuneesta miehestään ja sotaan joutuneesta vanhimmasta pojastaan Juhosta. Kirjassa tulee esille myös sodan sivuvaikutukset, osa miehistä hoitaa vaurioitunutta mieltään alkoholilla ja myös Marian mies näkee lomalla ollessaan painajaisia mutta rauhan tultua hänen tilanteensa rauhoittuu.
Sodan aikana ainakin muutamia tuhansia venäläisiä vankeja työskenteli maatiloilla. Monille vangeille se merkitsi pelastusta vankileirien kurjista oloista. Hienoa, että kirjassa on uskallettu puuttua tähänkin aiheeseen. Suomalaisten suhtautuminen vankeihin tietysti vaihteli mutta useassa paikassa heistä pidettiin, niin kuin kirjassakin. Usein vankeja kohdeltiin kuin muitakin talon työläisiä ja monet olisivat halunneet jäädä Suomeen. Yhtenä esimerkkinä vankien ja suomalaisten suhteesta on myös Inkoon cafe Ivan & Aleksander. Se on nimetty alueella työskennelleiden nuorten venäläisvankien Ivanin ja Aksanderin mukaan. Kun kesäkahvila toimii vielä 75 vuotta sodan jälkeenkin, osoittaa se, että näistä sotavangeista pidettiin alueella. Heidätkin jouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon sodan jälkeen.
Myös kirjan sotavangit ovat hyviä työmiehiä ja toinen heistä, Igor, inkeriläistaustansa takia puhuu ja ymmärtää suomea. Iloluonteinen Igor ja Hilkka ihastuvat toisiinsa. Hilkkakin on yksinäinen ja hänen miesystävänsä on kaatunut sodassa. Kyseessä on siis kahden yksinäisen ihmisen kohtaaminen tilanteessa, jossa tulevaisuus on epävarma. Koin asian niin, että taustalla on kahden ihmisen epätoivoinenkin yritys takertua elämän tarjoamiin pieniin onnenhetkiin, vaikka suhteella ei olekaan tulevaisuutta. Hilkka tulee raskaaksi ja koska hän tietää, että lapsen isän paljastuminen olisi kohtalokasta lapsen tulevaisuudelle, hän muuttaa ystävänsä luo Turkuun. Samana päivänä kuin rauha solmitaan hänelle syntyy tytär, joka saa nimekseen Rauha. Hilkan ja Igorin rakkaustarina on kauniisti kirjoitettu, vaikka sille ei suotukaan onnellista loppua.
Kirja on erittäin hieno kuvaus elämästä maaseudulla sodan aikana. Kirjassa korostuu yhteisöllisyys, autetaan ja pidetään huolta toisista. Iloitaan ja surraan yhdessä. Kirjan alkuosa on jopa idyllisen tuntuista maalaiselämän kuvausta ja mutta sodan pitkittyessä puute lisääntyy ja huoli tulevaisuudesta ja rintamalla olevista läheisistä kasvaa painostavaksi ja vaikuttaa kaikkeen elämässä. Rauhaa odotetaan ja rauhaehdoista piittaamatta se lopulta avaa Niemelän perheelle oven valoisampaan tulevaisuuteen
”Sodan muisto seuraisi heitä kaikkia vielä kauan, ehkä läpi koko elämän. Se leimaisi heidän mieltään, ohjaisi ajatuksiaan, mutta ajan saatossa, vuosien kuluessa se haalistuisi. Lopulta uhraukset koituisivat siunaukseksi, näin Maria halusi uskoa.”
Kirjassa on tavoitettu uskomattoman hyvin maalaiselämän tunnelma ja arki. Työtehtävät ja työtavat on kuvattu aidosti ja haluaisin korostaa vielä yhtä seikkaa, joka kirjassa nousee esille. Ilman hevosten panosta ei arjesta olisi selvitty. Vaikka suuri osa hevosista olikin otettu sotilaskäyttöön, tekivät loput vähintäänkin osuutensa. Hevonen oli kuin perheenjäsen, se näkyy kirjassa mm. evakkomiehen ja hänen hevosensa kohtaamisessa sodan jälkeen.
Tämä on kirja, joka viimeistään nyt pitikin kirjoittaa. Se on upea kuvaus ”kotijoukkojen” elämästä ja työstä sodan aikana. Se on paitsi kunnianosoitus naisille myös yhteisöille, jotka pitivät toisistaan huolta. Se on kunnianosoitus ihmisille, jotka näkivät valon pimeimpinäkin hetkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti