Maria Peura: "Kantajat"

 

 

 

 

Maria Peura: ”Kantajat”

Otava 2020

317 sivua

 

Maria Peuran  kirja ”Kantajat” on väkevä teos. Sen väkevyys tulee elämänmakuisuudesta, peittelemättömyydestä  ja aitoudesta. Kirjassa  käytetty Tornionjokilaakson  murre tekee  siitä elämänmakuisen. En usko, että  tällaista  kirjaa olisi  voitukaan  kirjoittaa ns. kirjakielellä.

Kirjan  tapahtumat  sijoittuvat Torniojokilaaksoon  huhtikuisen  viikon  ajalle. Tarina  kerrotaan  kolmen  naisen Sylvian, hänen tyttärensä Sofian ja  paikallisen  koulun  rehtorin vaimon  rouva Haikaran  sekä Sylvian  aviomiehen, Viktorin, kautta. Olennainen  osa  tarinaa on  myös hevonen Hilla.  Sofia  yrittää  pelastaa Hillaa  joutumasta  teuraaksi.

Oikeastaan  Sofia,  vaikka  onkin  vasta nuori  koululainen, on  myös  joukon  vahvin. Syynä on se, että  omien  salaisuuksiensa  lisäksi  hänellä  on  tavoite, Hillan pelastaminen. Hillan  ja Sofian  suhteesta  tuli  mieleen Eeva-Liisa Mannerin sanoma  lause: ”En tiedä, mikä on elämän tarkoitus, mutta yhden sen päämäärän tiedän: tajuiseksi tuleminen ja tajunnan avartaminen” (Eeva-Liisa Manner  kirjassa ”Ikäviä kirjailijoita”, arviossaan Helvi Juvosen  kirjasta ”Sanantuoja”). Minä tulkitsen  tuon tajunnan  avartamisen  niin, että  tulemme  entistä enemmän tietoiseksi  muusta  elollisesta luonnosta ja niiden  tarpeista. Niin Sofia tekee  ja kirjan  takaliepeessä  todetaankin: ”Maria Peuran kieli kuvaa herkästi ja vavahduttavasti niin vierautta yhteisön keskellä kuin kahden yksilön välille syttyvää yhteyttä, joka ylittää  jopa lajien välisen rajan.”

Sofia on kasvanut ankarissa oloissa  ja yksinäisenä  ja siten aikuistunut  nopeasti. Lapsuutta  hän saa elää oikeastaan  vain toimiessaan  pikkupiikana rouva Haikaran  luona. Siellä  hänen  päätehtävänsä  on lastenhoito ja  hän pystyy palaamaan  lapsuusajan  leikkeihin. Hilla on siten Sofian ainoa todellinen  sydänystävä,  jonka  hän haluaa  ohjata Narvikiin, vapauteen  ja osaksi  uutta  laumaa.

Kyläyhteisön elämä  pyörii  salakuljetuksen, uskonnon, koulun  ja  kylpylän, Paratiisin,  ympärillä. Elämä  on rankkaa, Sylvia  pesee  pyykkejä elättääkseen  perheensä, Viktor  on vankilassa  ja Sofia  toimii  koulunkäynnin  ohella  pikkupiikana  ja  rouva Haikaran  apulaisena. Maria Peuran  kuva  rouva Haikarasta  on omanlaisensa,  mutta  tuo  mieleen  Marja-Liisa Vartion tekstit. Kuvaus riisuu muutamilla yksinkertaisilla lauseilla henkilön paljaaksi.

Erityisen  hieno  jakso kyläyhteisöstä on kuvaus  seuroista, joihin  kaikki  osallistuvat   Seuroissa ei  ole  kysymys  ainoastaan  henkisen  ravinnon saamisest,a  vaan  myös  konkreettisesta  nälän tyydyttämisestä  pitopöydän avulla  ja  myös muun  ruumiillisen  nälän  tyydyttämisestä tanssin ja alkoholin avulla. Uskonnollinen  hurmos ja estojen  vapautuminen näissä  tilaisuuksissa  on tavallaan  ovi  ulos  arjesta.

En halua paljastaa juonta, joten  kerron vain,  että kaikilla  päähenkilöillä  on salaisuutensa  ja vaikka  välillä  tuntuu, että  naiset ovat  miesten orjuuttamia, ei  sekään  ole  lopulta  totta. Kirjan  loppu on vauhdikas ja Viktorin  kuolema merkitsee  oikeastaan  kaikille  vapautumista, ei  niinkään arjesta, mutta  antaa mahdollisuuden  etsiä  uutta suuntaa  ja  uutta laumaa.  Kaikki  tämä kiteytyy  kirjan  viimeiseen osaan joka ihan pakko  laittaa  tähän. Se on niin kaunis.

”                            (Sofia)

-          Punainen hevonen, katsokaa…

Vuonon toisella rannalla laiduntavien hevosten lomassa puikkelehtii tuttu hahmo, pitkät vaaleat hiukset kahdella koristeellisella palmikolla, kaunismekko päällä ja jaloissa saappaat. Vuonon lämpöinen vesi huuhtelee jo Sofian uumia.

 -Hei Hertta, täältä met tulhaan.

Hillanlihaksisto suorittaa pehmeää uimistyötään, viimeisillä voimillaan se ui uutta laumaansa kohti.”

Ja ikään kuin symbolina   vapautumiselle joen  jäät  lähtevät  liikkeelle.