Eeva-Liisa Manner: ”Ikäviä kirjailijoita”
Tai-teos 1994
288 sivua
Toimittanut ja jälkisanat kirjoittanut Tuula Hökkä
Tämä on todellinen aarre kirjallisuuden ystäville ja apuvälinen niille, joille tarttuminen johonkin klassikkoon on tuntunut ylivoimaiselta. Kirjoituksissaan Eeva-Liisa Manner ei pilaa lukunautintoa juonta liikaa paljastamalla, vaan päinvastoin kirjan taustasta kertomalla lisää lukemisen nälkää. Uskoisin, että kirjan kyseisten kohtien lukeminen helpottaa tarttumista mm. ”Tohtori Živagoon” tai ”Oblomoviin”. Sen lisäksi arvostelut ja esseet tuovat esille vähemmän tunnettuja kirjailijoita kiinnostavalla tavalla. Minua kiinnosti erityisesti Eeva-Liisa Mannerin kirjoitus William Blakesta, aikanaan lähes unohdetusta nerosta, jota sentään viime vuosina on opittu arvostamaan. Manner esittelee Tuoman Anhavan suomentaman teoksen ”Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa” ( Karisto 1959), joka perustuu Blaken teksteihin, mutta tekee myös paljon enemmän. Kertoo Blaken teoksen syntyyn liittyviä taustatekijöitä ja yhdistää teokseen C.J.L. Almqvistin teokseen ”Murnis, eller de döden saga”, jolloin kulttuurihistoriallinen yhteys ruotsalaiseen Emanuel Swedenborgiin luonnonoppineeseen ja henkiennäkijään tulee esille. Blake on omanlaisensa nero, johon kannattaa tutustua.
Samuel Beckett on monien ihailema mutta ehkäpä suurempi joukko ei pääse sisälle hänen teksteihinsä. Mannerin arvio Beckettin kirjasta ”Millaista on” (Otava 1962, suomentanut Juha Mannerkorpi) avaa ehkä pahimpia solmuja ja avaa kirjoitusten taustaa:
”…Teosta on tarpeetonta alentaa vertauskuvalliseksi; silti se on myös sitä. Mutta ennen kaikkea se on elävää ja sitkeää todellisuutta ja sen puheenomaista purkamista: oraalista kirjoitusta, joka kiihdyttää mielikuvituksellisiin tulkintoihin, vaikka se samalla kuitenkin vierastaa niitä ja kaikessa tapauksessa on niitä enemmän.”
Kirja esittelee houkuttelevasti myös monia jo lähes unohdettuja teoksia ja ennen kaikkea innostaa tarttumaan niihin. Mainitsen niistä tässä vain muutaman: Georg Büchner:n ”Woyzeck, Eduar Mörike:n ”Mozartin matka Pragiin”, Alain Robbe Grillet:n ”Labyrintissa” ja Heinrich von Kleist:n ”Mikael Kohlhaas”. Kaikki tutustumisen arvoisia teoksia.
Erittäin arvokas on kirjan artikkeli ”Simone Weil, punainen pyhimys”. Se on arvio kirjasta Simone Weil: ”Tyngden och nåden”, joka ilmestyi myös suomeksi kirjoituksen julkaisun aikoihin nimellä ”Painovoima ja armo” (Otava 1957, suomentanut Maija Lehtonen). Kirjoitus ei tyydy pelkästään kirjan esittelyyn, vaan käsittelee laajemminkin Weil:n elämää ja ajatusmaailmaa. Tämä artikkeli pitäisi liittää Weil:n teosten johdannoksi. Lainaan tähän vain pätkän artikkelin alusta:
Simone Weil, nuorena kuollut ranskalais – juutalainen ajattelija ja kirjailija, on vaikutussuhteiltaan kosmilliseen verrattava ilmiö: tähti – siinäkin ominaisuudessa, että valo loistaa yhä, vaikka tähti on poissa.”
Lopuksi mutta ei suinkaan vähäisimpänä osiona, nostan kirjasta esille sen ensimmäisen osan, joka on otsikoitu ”Moderni runo”. Sen alussa on Eeva-Liisa Mannerin analyysi omasta Bachille omistetusta runostaan. Se on hyvä opas kaikille, jotka haluavat syvällisemmin paneutua runouteen ja sen keinoihin. Osiossa esitellään suomalaisia runoilijoita ja heidän teoksiaan mm. Helvi Juvonen, Maila Pylkkönen, Bo Carpelan, Mirkka Rekola Kari Aronpuro, Paavo Haavikko sekä Oscar Parland ja Aapo Junkola.
Lainaan tähän Eeva-Liisa Mannerin tekstiä arvioista Kari Aronpuron teoksesta ”Peltiset enkelit”:
Ei ole vaikea ennustaa, että Kari Aronpuron kokoelmalla tulee olemaan nuorelle lyyrikkopolvelle suuntaa-antava merkitys. Meillä ovat runon vapautumista ennakoineet ainakin Saarikosken, Pietilän ja Kirstinän kokoelmat. Ehkä Peltiset enkelit on nyt se pääsky, joka tekee kesän.”
Nythän me tiedämme miten nappiin tämä arvio osui.
Lopuksi kiitos toimitustyöstä ja jälkisanoista Tuula Hökkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti