Eeva-Liisa Manner: "Ikäviä kirjailijoita"

 

 

Eeva-Liisa Manner: ”Ikäviä kirjailijoita”

Tai-teos 1994

288 sivua

Toimittanut ja jälkisanat  kirjoittanut Tuula Hökkä

 

Monien  vuosien  tauon  jälkeen  aakkostin kirjastohuoneen  kirjat  ja  yritin  järjestellä kasoihin  kertyneet kirjat  hyllyihin. Kuten  aina   kasoista  ja  vääristä  paikoista  löytyi  unohtuneita  ja  kadonneiksi  luultuja ”aarteita”. Yksi  tällainen  on Eeva-Liisa Mannerin  esseistä, kirja-arvosteluista  ja kirjoituksista  koottu  teos ”Ikäviä kirjailijoita”. Se on valikoima vuosina 1957 – 1987  ilmestyneitä  kirjoituksia, joissa  esitellään  kirjoja  ja kirjailijoita. Yhteensä  kirja sisältää 46  artikkelia  ja  jälkisanat.

Tämä on  todellinen  aarre  kirjallisuuden  ystäville  ja  apuvälinen  niille,  joille  tarttuminen  johonkin  klassikkoon  on  tuntunut  ylivoimaiselta.  Kirjoituksissaan  Eeva-Liisa Manner  ei  pilaa  lukunautintoa  juonta  liikaa  paljastamalla, vaan  päinvastoin  kirjan  taustasta  kertomalla  lisää  lukemisen  nälkää. Uskoisin, että  kirjan kyseisten   kohtien  lukeminen  helpottaa  tarttumista mm.  ”Tohtori Živagoon”  tai ”Oblomoviin”. Sen  lisäksi  arvostelut  ja  esseet  tuovat  esille  vähemmän  tunnettuja  kirjailijoita  kiinnostavalla  tavalla.  Minua  kiinnosti  erityisesti Eeva-Liisa Mannerin  kirjoitus  William Blakesta,  aikanaan  lähes  unohdetusta  nerosta, jota  sentään  viime  vuosina  on  opittu  arvostamaan. Manner  esittelee Tuoman Anhavan  suomentaman teoksen ”Taivaan  ja  helvetin avioliitto ja muuta proosaa” ( Karisto 1959),  joka  perustuu Blaken  teksteihin, mutta  tekee  myös  paljon  enemmän. Kertoo  Blaken  teoksen  syntyyn  liittyviä  taustatekijöitä ja  yhdistää teokseen C.J.L. Almqvistin teokseen ”Murnis, eller de döden saga”,  jolloin  kulttuurihistoriallinen  yhteys ruotsalaiseen Emanuel Swedenborgiin luonnonoppineeseen  ja henkiennäkijään  tulee  esille. Blake  on omanlaisensa  nero, johon  kannattaa  tutustua.

Samuel Beckett on monien  ihailema  mutta  ehkäpä  suurempi  joukko  ei  pääse sisälle  hänen  teksteihinsä. Mannerin  arvio Beckettin  kirjasta ”Millaista on” (Otava 1962, suomentanut Juha  Mannerkorpi)  avaa  ehkä  pahimpia  solmuja ja avaa  kirjoitusten  taustaa:

”…Teosta on tarpeetonta alentaa vertauskuvalliseksi; silti se on myös sitä. Mutta ennen kaikkea se on elävää ja sitkeää todellisuutta ja sen puheenomaista purkamista: oraalista kirjoitusta, joka kiihdyttää mielikuvituksellisiin tulkintoihin, vaikka se samalla kuitenkin  vierastaa niitä  ja kaikessa tapauksessa on  niitä enemmän.”

Kirja esittelee  houkuttelevasti myös  monia  jo  lähes  unohdettuja  teoksia  ja  ennen  kaikkea  innostaa  tarttumaan  niihin.  Mainitsen  niistä  tässä  vain  muutaman: Georg Büchner:n ”Woyzeck, Eduar Mörike:n ”Mozartin matka Pragiin”, Alain Robbe Grillet:n ”Labyrintissa”  ja Heinrich von Kleist:n ”Mikael Kohlhaas”. Kaikki  tutustumisen  arvoisia  teoksia.

Erittäin arvokas on  kirjan  artikkeli ”Simone Weil, punainen  pyhimys”. Se on  arvio kirjasta Simone Weil: ”Tyngden och nåden”,  joka ilmestyi  myös  suomeksi  kirjoituksen  julkaisun aikoihin  nimellä ”Painovoima  ja armo” (Otava 1957, suomentanut Maija Lehtonen). Kirjoitus  ei  tyydy  pelkästään  kirjan  esittelyyn, vaan  käsittelee  laajemminkin Weil:n  elämää  ja  ajatusmaailmaa.  Tämä  artikkeli  pitäisi  liittää Weil:n  teosten  johdannoksi.  Lainaan  tähän  vain  pätkän  artikkelin  alusta:

Simone Weil, nuorena kuollut ranskalais – juutalainen ajattelija  ja kirjailija, on vaikutussuhteiltaan kosmilliseen verrattava ilmiö: tähti – siinäkin  ominaisuudessa, että valo  loistaa  yhä, vaikka tähti on poissa.”

Lopuksi  mutta  ei  suinkaan  vähäisimpänä osiona,  nostan kirjasta esille   sen  ensimmäisen osan, joka  on  otsikoitu ”Moderni runo”. Sen  alussa  on  Eeva-Liisa Mannerin   analyysi  omasta Bachille  omistetusta  runostaan.  Se  on  hyvä  opas  kaikille,  jotka  haluavat syvällisemmin  paneutua  runouteen  ja  sen  keinoihin. Osiossa  esitellään  suomalaisia  runoilijoita  ja  heidän  teoksiaan  mm. Helvi  Juvonen, Maila Pylkkönen, Bo Carpelan, Mirkka Rekola Kari Aronpuro, Paavo Haavikko  sekä Oscar Parland  ja Aapo Junkola.

Lainaan  tähän  Eeva-Liisa Mannerin  tekstiä  arvioista  Kari Aronpuron  teoksesta ”Peltiset enkelit”:

Ei ole vaikea ennustaa, että Kari Aronpuron kokoelmalla tulee  olemaan nuorelle lyyrikkopolvelle suuntaa-antava merkitys. Meillä  ovat runon vapautumista ennakoineet ainakin Saarikosken, Pietilän ja Kirstinän kokoelmat. Ehkä Peltiset enkelit on nyt se pääsky, joka tekee  kesän.”

Nythän me tiedämme  miten  nappiin  tämä  arvio  osui.

Lopuksi  kiitos  toimitustyöstä ja jälkisanoista Tuula Hökkä.