Elsa Morante: "La Storia I ja II"

 

 

 

Elsa Morante: ”La Storia”, osat I ja II

Otava 1976, toinen  painos

Osa I 352 sivua, Osa II 283 sivua

Italiankielinen alkuteos ”La Storia” 1974  ja 1976

Suomentaneet Ulla-Kaarina Jokinen  ja Elina Suomela

 

Elsa Moranten  romaania ylistettiin  sen  ilmestyessä  ja sitä  jopa  kutsuttiin ”vuosisadan  hienoimmaksi  romaaniksi”.  Eeva-Liisa  Manner  arvioi  kirjat  Aamulehdessä 5.9.1976. Manner  totesi  arviossaan:

”Olen kyllä  lukenut useitakin ”Hienompia” romaaneja – Ranskan taannoisen uuden aallon  harjalla niitä ratsasti leegio – mutta en aikoihinkaan mitään  näin vaikuttavaa. liikuttavaa ja hellyttävää, eikä teos tärähdyttäisi näin, jos se olisi ”hieno”. Mutta kenties harvinaisen  leveä, aito ja intensiivisesti eletty sosiaalinen aspekti tekee siitä vuosisadan  tärkeimmän kirjan, ainakin italialaisille  itselleen.”

Jos  tätä  kirjaa  pidettiin  viime  vuosisadan tärkeimpänä  kirjana  niin   pitää  sanoa, ettei  sen  tärkeys  ole  tälläkään  vuosisadalla  vähentynyt. Monet  asiat,  kuten  pakolaisuus, joka  koskettaa entistä  useampia  ihmisiä ja  usein  pahiten  juuri  niitä  huonoimmassa  asemassa  olevia  ja  äärioikeistolaisten  ilmiöiden   nousu,  ovat esimerkiksi  tällaisia.

Kun äärioikeistolaisiin  ilmiöihin  ei  kiinnitetä  huomiota, pääsee  se  ikään kuin  huomaamatta, tosin  ohjattuna,  muodostumaan  yhteiskunnalliseksi  valtavirraksi.   Sen  huomaa  Moranten  kirjassa  ja  siitä  on  hieno  kuvaus  myös  Juha Siron  kirjassa  ”Yllämme kaartuva taivas” (Like 2019). Moranten  kirjassa  fasismin nousun seuraukset  näyttäytyivät  näin:

”…Mutta tämän kokemuksen lisäksi tuli toinen, fasistinen ”vallankumous” ja se vanhensi häntä paljon enemmän, pahemmin kuin sairaus. Katsellessaan tuota surkeaa farssia, jota nyt näyteltiin oikean VALLANKUMOUKSEN tilalla, josta hän aikoinaan niin oli haaveillut, hänestä tuntui kuin olisi nieleskellyt joka päivä jotain vastenmielistä, ellottavaa soppaa. Vallatut maat, jotka tekivät vastarintaa vielä 1922, oli kovalla kädellä otettu pois talonpojilta ja annettu takaisin tyytyväisille omistajille. Ja niiden riveissä, jotka nyt puolustivat omistajien oikeuksia, oli monta köyhän ja kodittoman äidin poikaa (se olikin pahinta), joiden päät oli propagandan voimalla saatu sekoamaan tai jotka rahasta kävivät vertaistensa kimppuun.”

Tämä on tekstiä, joka vähän mukaillen soveltuu täysin  nykyhetkeen – jopa Suomeen.

Kirjassa  kerrotaan vuosien 1941 … 1947  tapahtumat Ida Mancuso:n kautta. Ida  on kansakoulunopettaja  ja  leski. Hänellä  on avioliitossa  syntynyt  poika Nino  ja  kirjan  alussa raiskauksen  jälkeen  syntyvä  poika Useppe. Ida on myös osittain  juutalaista  syntyperää, joten juutalaisiin  kohdistuneen  vainon  uhka  seuraa  häntä  sodan  ajan. Ida  lapsineen  edustaa  tavallista, köyhää  kansanosaa, joten  kirja  kuvaa aidosti  sitä, miten  sota  vaikuttaa tavallisiin  ihmisiin. Kirjan  sisällöksi  olisi  riittänytkin  pelkkä Ida Mancuson  tarina,  mutta vasta se,  kun  Morante  yhdistää  hänen  tarinsa  yhteiskunnalliseen  tilanteeseen,  tekee  teoksesta suuren  ja  tärkeän  kirjan. Yksityisestä  tulee  yleistä  ja  romaanista  vuosisadan tai  jopa  vuosisatojen  romaani.

Kirja on myös jaettu  vuosittaisiin  lukuihin  ja  näiden  lukujen  alussa  on  yhteenveto  vuoden  tärkeimmistä  tapahtumista  sodassa, maailmalla  ja Italissa. Nämä  yhteenvedot  ovat myös  kirjan  helmiä ja antavat  lukijalle liittymäkohdan  arjen  ja  sodan  tapahtumien  välille. Vaikka tarina  kulkee Idan arjen kautta,  tulevat hänen itsensä  ja  tapaamiensa  ihmisten  kautta mukaan  myös   partisaanien toiminta, juutalaisten  kohtalot ja sotatapahtumat.

Kotirintaman  kokemuksista  sodan  aikana  on meilläkin alettu kirjoittaa  vasta  viime  vuosina. Parin  vuoden  sisällä  on ilmestynyt  useitakin  tähän aiheeseen keskittyviä  kirjoja. Parhaiten Moranten  kirjaa  vastaavaa  aineistoa  löytyy Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan  kirjoista. Moranten  kirja  on tavallaan raaempi ja raskaampi,  sillä  se  kertoo elämästä  saksalaisten  miehittämästä  maasta ja laajoista  juutalaisvainoista.

Erityisesti Moranten  kirjasarjan  ensimmäinen  osan  loppu  ja  toisen  alku on  paljastava, raaka ja  koskettava. Niissä  sekä  sota,  vastarintaliikkeen kohtelu ja  siiviileihin  suunnatut  kostotoimet  saavat  raaimmat  muotonsa. Nämä kuvaukset  jäävät  mieleen  ja  tulevat  uniin. Ei  pelkästään  siksi, että  ovat  niin  raakoja, vaan  myös  siksi, että  ne  ovat  totta. Toisen  osan  alussa taas fasismin  ja natsismin rikokset  alkavat  paljastua.  Vaikka nämä ovatkin  eräällä tavalla  tarkkailijan  silmin  kuvattuja, ei  tilanteiden  julmuus  ja  epäinhimillisyys  voi  olla  koskettamatta. Nämä asiat on  kuitenkin  tarpeellisia tietää  ja tarpeellisia  muistaa.

Toinen  osa  kuvaa sodanjälkeistä  aikaa. Tärkeää  on  huomata, miten  sodan  vaikutukset  näkyvät  ihmisissä. Ei ainoastaan  varsinaiset  taistelut  kokeneissa  vaan  kaikissa. Vaikutukset  jatkuvat  läpi  elämän. Aina  on  myös  selviytyjiä,  jotka  hyötyvät  tilanteesta  ja  pahinta  on,  että fasismin  nousun  takana  olevat  henkilöt palaavat  pian  johtaviin  asemiin.  Toinen  osa on pitkälle myös Idan  ja Useppen  tarina. Heissä sodan ajan  kokemukset  näkyvät  selvästi. Useppe  on  aina  ollut  valo  pimeydessä,  mutta  nyt  hän sairastuu  epilepsiaan  ja  menehtyy. Sen  seurauksena myös Idan  mieli  järkkyy. Kirjassa  vuosittaiset  yhteenvedot  jatkuvat  vielä  eteenpäin  ja  osoittavat,  etteivät  ihmiset  ole sodasta  mitään  oppineet. Väkivalta, sorto  ja  sodat  jatkuvat  eri puolilla  maailmaa.  En haluaisi  nähdä  asiaa  niin,  että  Useppen  toivon  ja  valon  sammuminen  olisi  merkki  myös  ihmiskunnan  paremman  tulevaisuuden  häviämisestä,  vaikka Morante  päättääkin  yhteenvetonsa  pahaenteisesti  ” … ja historian leikki  jatkuu.” Tosin  kirjan  loppu jättää  meille myös toivon:

”Siemenistä ei yksikään  ole alkanut versoa lukuunottamatta  yhtä: en tiedä, minkä kasvin siemen se on, mutta luulen, että se on kukka eikä rikkaruoho.”

(Vanki numero 7047 Turin rangaistuslaitoksessa)

 

Tämä on  hieno  kirja.  Eeva-Liisa Manner  päättää  oman  arvionsa  kirjasta  näin:

”…Mutta hän on enemmän kuin taitava kirjailija: hän kirjoittaa läpi sydämen. Elsa Morante on myötätunnon nero.” (Aamulehti 5.9.1976)

 

Ei arviota  voisi  komeammin  päättää. Kirjalle  on  kuitenkin lukiessa annettava  aikaa  kasvaa ja  löytää  muotonsa. Se kyllä  kannattaa.