Paula Nivukoski: "Kerran valo katoaa"

 

 

 

 

Paula Nivukoski: ”Kerran valo katoaa”

Otava 2022

414 sivua

 

Mitä ihmettä on voinut  tapahtua, kun varttunut, savo-karjalalainen  mies  yrittää nukkuessaan  kirjoittaa  jatkoa  lukemalleen  kirjalle ja vielä pohjalaisella  murteella. Tökkiväähän se tietysti  näyttäisi  olevan,  mutta yritystä kuitenkin  riittää. No tämä johtuu tietenkin siitä,  että mies oli nukkumaan  mennessään  lukenut Paula Nivukosken  uusinta  kirjaa ”Kerran valo katoaa”, joka  on  kerrassaan mahtavan kaunista  kieltä.  Siinä  normaalikielen seassa  on hienosti mukana  pohjalaista  murretta. Se on kielellisestikin vertaansa vailla  oleva  taideteos. Puhumattakaan, että se on uskomattoman kaunis  ja koskettava  kirja.

Lainaan tähän vain yhden  kohdan kielellisistä hienouksista. Sillä jostain syystä tämä kohta hykerrytti mieltä:

”  Rovastin puhe on lyhyt, enkä minä kuule kuin sanat iän kaiken onni teidän olkohon. On vaikea hengittää ja pysyä aloillaan, kun niin kovasti tahtoisin jo.

-          Taharon.

 Johannes katsoo minua silmiin ja me viivymme ikuisuuden tässä. Rovasti yskäisee. Äiti pyyhkii kyyneleen silmäkulmastaan.

  Johannes vetää henkeä, hengitän samaan tahtiin. Vedän keuhkoni täyteen elämää – elämää, joka alkaisi juuri  nyt.

   - Taharon, Johanneskin sanoo vihdoin, sen ääni on vakaa ja lämmin. Ensi yön minä vietän hänen sylissään. Minä nukun Johanneksen sylissä aamuun saakka, eikä kukaan herätä lypsylle.”

”Taharon” merkitsee tässä kyllä enempääkin kuin murretta. Se merkitsee ylpeyttä omasta perinnöstä ja kulttuurista ja sitäkin kirja  paljon  on.

”Kerran valo katoaa” jatkaa Koskiluhdan sukutarinaa, joka  alkoi  kirjassa ”Nopeasti piirretyt pilvet”.  Hienosti tuo kirjan  nimi vilahtaa  tämänkin  kirjan  tekstissä. Kirja  käsittää  aikajakson  heinäkuusta 1941  lokakuuhun 1944. Eli raskaan  jatkosodan  ajan. Kirja on tarina Koskiluhdan  perheestä  ja erityisesti se on Kertun  tarina,  mutta  kuvaa hienosti  ja kaunistelematta  kotirintaman  elämää niukkuuksineen  ja sankarihautajaisineen.  Kirja ei mässäille  suruilla  tai  vaikeuksilla, vaikka  ne  ovat kaiken  aikaa  läsnä. Kirja  on ennen kaikkea  selviytymistarina, arjen  kuvaus ja siinä  uskomattoman  kauniisti ja lämpimästi  kirjoitettu. Välillä tuntui siltä, että saisiko  vaikeista  ajoista  näin kauniisti  kirjoittaakaan,  mutta saahan sitä  ja oikeastaan  pitäisikin. Emmehän  me jaksa  jatkaa elämäämme  katkeruuden  ja  surun  kautta, vaan  niiden  kauniiden  hetkien  ja muistojen  kautta,  joita  elämässä  on.

Kaunein jakso  kirjassa on Kertun rakkaustarina  tai oikeastaan rakkaustarinat. En kerro tästä  enempää sillä noiden  jaksojen lukeminen  on niin koskettavaa  ja sykähdyttävää,  että se pitää kokea. Kertun ja Johanneksen  tarina  kuvataan  pääosin kirjeiden  kautta ja on uskomatonta, miten noiden  kirjeiden arkisiinkin sanoihin on saatu ladattua niin paljon tunnetta  ja lämpöä, että rakkaustarina on kauneimpia  lukemiani.

Kotirintaman  elämään  liittyy  myös  kuvaus sotavankien  käyttämisestä  työvoimana. Tällaiset  komennukset  olivat monelle  sotavangille pelastus,  sillä  kuolleisuus  suomalaisilla vankileireillä  oli suurta. Hyvin  usein suhteet sotavankien  ja isäntien  välillä  muodostuivat hyvin luottamuksellisiksi  ja kunnioittaviksikin ja juuri  tällaisesta  suhteesta  kirjassakin  kerrotaan,  ja  juuri  tällä  hetkellä  tuo kuvaus  on tärkeää.  On hyvin vaarallista, jos  tavallisetkin ihmiset  syyllistetään perusteettoman ja rikollisenkin sodan  takia. Tällaisessa syyllistämisessä  pitäisi  olla  varovaisia,  sillä ihmisten  keskinäisen  ymmärtämisen  ja  arvostamisen  kautta  tulevaisuuskin  rakentuu  oikeaksi. Kirjan kuvaus Koskiluhdan  sotavangeista  on ollut  todellisuutta  usealla paikkakunnalla. Mm.  Inkoossa  toimii  kesäkahvila ”Kafe Ivan & Alexander”, joka  on nimetty siellä olleiden sotavankien kunniaksi. He saavuttivat ihmisten  arvostuksen  ja olisivat  halunneet  jäädäkin Suomeen  sodan  jälkeen. Minusta  tämä työssä   olleiden sotavankien  kuvaus on tärkeä osa kotirintaman  elämää  ja on tärkeä osa kirjaa.

Tämä on uskomattoman kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu  kirja Suomelle  vaikeasta jatkosodan  ajasta. Samalla  se on kunnianosoitus kotirintaman naisille siitä uskomattomasta työstä  minkä he  tekivät maansa hyväksi. Tämä on myös kauneimpia rakkaustarinoita  joita  olen  lukenut. Se on myös kuvaus siitä, kuinka  ihmisten välillä  tuki ja osanotto  voi välittyä ilman sanojakin, kosketuksen  tai  vaikka  vain  hiljaisuuden  kautta. Osaisimmepa vain  tulkita  ja  havaita  sen nykyistä  paremmin. Kerrassaan  upea  kirja.