Olli Jalonen: ”Stalker-vuodet”
Otava 2022
509 sivua
Usein sanotaan, että joku kirja on ollut lukukokemus. Olli Jalosen ”Stalker-vuodet” ei ole lukukokemus vaan KOKEMUS isoilla kirjaimilla. Sillä samalla tavalla kuin tapahtumat etenevät päähenkilön mielessä, niin ne etenevät lukijallakin. Kirja ei lukijallekaan ole tapahtumien summa, vaan ajatusten, kokemusten ja tunteiden muodostama kokonaisuus. Lukiessa tunsin hetkittäin olevani osa kirjaa. Samanlaisen tunteen olen parhaimmillaan saavut lukiessani kuumehorteessa Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Vaikuttava KOKEMUS.
Yksi kirjan hienouksista on se, että lähes aina tapahtumiin ja niiden heijastumiseen päähenkilön mielessä, liittyy ajatuksia, jotka vievät eteenpäin. Tämä on myös syy siihen miksi kirja elää myös lukijan mielessä. Lainaan tähän vain yhden kohdan, joka ei suinkaan ole paras esimerkki mutta joka on minusta äärettömän hieno ja kolahti minuun:
” Painu helvettiin siitä luistelemasta. Anne sanoi vielä kovalla äänellä mutta alkoi sitten itkeä ja lähti juoksemaan ja kääntyi pois kohti Senaatintorin tyhjää aukeaa.
Minä jäin pysäkin viereen enkä tietänyt mitä olisi pitänyt koska jos olisin tehnyt oikein ei sekään olisi ollut oikein.”
Vältän juonipaljastuksia, mutta pääosin kirja kuvaa suomalaisen yhteiskunnan muutosta 70-luvulta noin kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Kirja kuvaa muutosta ihmisten kautta. Yhtenä lähtökohtan on 70-luvulla käynnistynyt kohorttitutkimus, joka tuntuu kiinnostavalta ja päähenkilö lähtee siihen mukaan. Myöhemmin kohorttitutkimus paljastuu pitkälle urkinnaksi ja olennaista kirjassa onkin, miten tutkimus vaikuttaa päähenkilön elämään ja mieleen. Vaikka päähenkilö irtautuukin tutkimuksesta muutaman vuoden jälkeen, se vaikuttaa hänen elämäänsä ja mieleensä paljon pidempään. Kirjassa päähenkilö toteaakin:
” Nyt vasta näin paljon myöhemmin voin myöntää, että liian kauan jatkuneessa seurantatyössä hukkasin elämääni. Vanhat nuoruudenystäväni olin karistanut pois niinettä en vain heihin enää mitään yhteyksiä, en soittanut itse, en mennyt käymään, ja jos he soittivat niin vastailin lyhyesti ja tylysti enkä halunnut kertoa omista asioistani, enkä enää mennyt jos pyydettiin tulemaan. Sitten ei enää pyydettykään.”
Yksinäisyyden kokeminen, joka on seurausta seurantatyöstä onkin kirjan koskettavimpia kuvauksia.
Seurantaprojektin lisäksi kirjan olennaisia osia on kuvaus työskentelystä Indonesian suurlähetystössä. Siellä hänen tehtävänsä on kiilloitta Indonesian totalitaarisen ja väkivaltaisen hallinnon kuvaa Suomessa. Työ johtaa moraaliseen ristiriitaan, sillä hän joutuu tekemään työtä tietämään tosiasioita vastaan. Kyse on kuitenkin toimeentulosta ja päähenkilö joutuukin vähättelemään rooliaan. Vuonna 1981 Olli Jalonen kertoi samasta asiasta kirjassaan ”Ilo ja häpeä” (Otava 1981). Kirjan nimi kuvaa hyvin tilannetta. Uudessa kirjassa sama työskentelyjakso on liitetty hiukan erilaiseen ympäristöön ja kokonaisuus toimiikin paremmin. Kirjojen tekstin vertailu antaa myös kuvan kirjailijan osaamisen ja ammattitaidon kehittymisestä. Aiheiden tärkeys ja merkitys säilyy, mutta tapa esittää asiat kehittyy. Voisi kyllä ehkä sanoa, että ero on myös nuoruuden ja kokeneisuuden asenteista. Siitä huolimattaa - eläköön nuoruus.
Kirja kuvaa hienosti suomalaisen yhteiskunnan muutoksia noin kolmenkymmenen vuoden ajalta. Se tekee sitä päähenkilön elämän ja hänen seurattaviensa kautta. Se tekee sitä myös siinä, miten suhtautuminen kohorttitutkimukseen muuttuu. Se tekee sitä suhtautumisessa Koiviston presidentinvaalikampanjaan ja Berliinin muurin murtumiseen. Ihmisten ja kokemusten kautta kuva on aidompi mitä tilastot ja tutkimukset kertoisivat. Siinäkin mielessä tämä on tärkeä kirja. Kirja suomalaisen mielen sisältä.
Kirjan loppu on kuulaan kaunis. Siinä on jo poissa seuranta ja olennaista on läheisyys ja toisen ymmärtäminen:
” Vaikka olimme luvanneet että kaikki on yhteistä eikä salattavaa ole, jo ensimmäisinä kuukausina huomasimme että ei niin voi kokonaan olla. Ei toiselle voi kertoa kaikkea ettei loukkaa ja hävitä sitä mikä on, ei ole hyvä puhua kaikesta mitä tekee eikä mitä ajattelee.
Niin me sovimme uudestaan että ei omaa elämäänsä tarvitse kokonaan jakaa. Molemmille on parempi ettei tiedä toisesta kaikkea. Silläkin lailla me olimme samanlaiset, sen jälkeen yhteiselämä tuntui kevyemmältä ja edessä oli vielä monta hyvää vuotta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti