Hae tästä blogista

lauantai 8. lokakuuta 2022

Olli Jalonen: "Stalker-vuodet"


 

 

 

 

Olli Jalonen: ”Stalker-vuodet”

Otava 2022

509 sivua

 

Usein sanotaan, että joku kirja on ollut  lukukokemus. Olli Jalosen ”Stalker-vuodet” ei  ole  lukukokemus vaan KOKEMUS isoilla kirjaimilla. Sillä samalla tavalla kuin tapahtumat etenevät päähenkilön mielessä,  niin ne  etenevät  lukijallakin. Kirja ei lukijallekaan ole tapahtumien summa, vaan ajatusten, kokemusten  ja tunteiden  muodostama kokonaisuus. Lukiessa  tunsin hetkittäin olevani osa kirjaa. Samanlaisen  tunteen  olen parhaimmillaan saavut lukiessani kuumehorteessa Proustin ”Kadonnutta aikaa  etsimässä”. Vaikuttava KOKEMUS.

Yksi kirjan hienouksista on se, että lähes aina tapahtumiin ja niiden heijastumiseen  päähenkilön mielessä, liittyy ajatuksia, jotka vievät eteenpäin. Tämä on myös syy siihen  miksi  kirja  elää  myös lukijan  mielessä. Lainaan  tähän  vain yhden  kohdan, joka ei suinkaan  ole  paras  esimerkki mutta joka on minusta  äärettömän hieno  ja kolahti  minuun:

  Painu helvettiin siitä luistelemasta. Anne sanoi vielä kovalla äänellä mutta alkoi sitten itkeä ja lähti juoksemaan ja kääntyi pois kohti Senaatintorin tyhjää aukeaa.

  Minä jäin pysäkin viereen enkä tietänyt mitä olisi pitänyt koska jos olisin tehnyt oikein ei sekään olisi ollut oikein.”

Vältän juonipaljastuksia, mutta pääosin kirja  kuvaa suomalaisen  yhteiskunnan  muutosta 70-luvulta  noin  kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Kirja  kuvaa muutosta ihmisten  kautta. Yhtenä  lähtökohtan on 70-luvulla  käynnistynyt kohorttitutkimus, joka  tuntuu  kiinnostavalta  ja  päähenkilö lähtee  siihen  mukaan. Myöhemmin  kohorttitutkimus  paljastuu  pitkälle  urkinnaksi ja olennaista kirjassa onkin,  miten  tutkimus vaikuttaa  päähenkilön elämään ja mieleen. Vaikka  päähenkilö irtautuukin tutkimuksesta muutaman  vuoden  jälkeen,  se vaikuttaa  hänen elämäänsä  ja mieleensä paljon pidempään. Kirjassa päähenkilö toteaakin:

  Nyt vasta näin paljon myöhemmin voin myöntää, että liian kauan jatkuneessa seurantatyössä hukkasin elämääni. Vanhat nuoruudenystäväni olin karistanut pois niinettä en vain heihin enää mitään yhteyksiä, en soittanut itse, en mennyt käymään, ja jos he soittivat niin vastailin lyhyesti ja tylysti enkä halunnut kertoa omista asioistani, enkä enää mennyt jos pyydettiin tulemaan. Sitten ei enää pyydettykään.”

Yksinäisyyden kokeminen, joka on seurausta seurantatyöstä  onkin kirjan  koskettavimpia  kuvauksia.

Seurantaprojektin  lisäksi kirjan  olennaisia osia  on kuvaus  työskentelystä Indonesian suurlähetystössä. Siellä hänen tehtävänsä on kiilloitta Indonesian totalitaarisen  ja väkivaltaisen hallinnon  kuvaa Suomessa. Työ johtaa  moraaliseen  ristiriitaan, sillä hän joutuu tekemään työtä tietämään tosiasioita vastaan. Kyse on kuitenkin toimeentulosta ja päähenkilö joutuukin vähättelemään  rooliaan. Vuonna 1981 Olli Jalonen kertoi samasta  asiasta  kirjassaan ”Ilo ja häpeä” (Otava 1981). Kirjan  nimi  kuvaa  hyvin  tilannetta.  Uudessa  kirjassa sama työskentelyjakso  on liitetty  hiukan  erilaiseen  ympäristöön ja kokonaisuus  toimiikin  paremmin. Kirjojen  tekstin  vertailu antaa  myös  kuvan  kirjailijan osaamisen  ja ammattitaidon  kehittymisestä. Aiheiden  tärkeys ja merkitys säilyy,  mutta tapa esittää asiat kehittyy.  Voisi  kyllä ehkä sanoa,  että ero on myös nuoruuden  ja  kokeneisuuden  asenteista. Siitä  huolimattaa - eläköön nuoruus.

Kirja kuvaa hienosti suomalaisen yhteiskunnan muutoksia  noin kolmenkymmenen  vuoden  ajalta. Se tekee sitä päähenkilön elämän ja  hänen  seurattaviensa  kautta. Se tekee  sitä myös  siinä,  miten suhtautuminen  kohorttitutkimukseen  muuttuu. Se tekee sitä suhtautumisessa Koiviston presidentinvaalikampanjaan  ja Berliinin  muurin  murtumiseen. Ihmisten  ja kokemusten  kautta kuva  on aidompi mitä  tilastot  ja tutkimukset  kertoisivat. Siinäkin mielessä  tämä  on tärkeä  kirja. Kirja suomalaisen  mielen  sisältä.

Kirjan loppu on kuulaan  kaunis. Siinä on jo poissa seuranta ja olennaista  on  läheisyys  ja  toisen  ymmärtäminen:

  Vaikka olimme luvanneet että kaikki on yhteistä eikä salattavaa ole, jo ensimmäisinä kuukausina huomasimme että ei niin voi kokonaan olla. Ei toiselle voi kertoa kaikkea ettei loukkaa ja hävitä sitä mikä on, ei ole hyvä puhua kaikesta mitä tekee eikä mitä ajattelee.

  Niin me sovimme uudestaan että ei omaa elämäänsä tarvitse kokonaan jakaa. Molemmille on parempi ettei tiedä toisesta kaikkea. Silläkin lailla me olimme samanlaiset, sen jälkeen yhteiselämä tuntui kevyemmältä ja edessä oli vielä monta hyvää vuotta.”

Voi minkä kirjan teitkään Olli Jalonen.  Tämä oli kirja jota en voinut  lukea kuvauksena tapahtumista ja ajasta. Se meni  mielen syvyyksiin ja elin  kirjan  mukana. Jos kirjoista  puhutaan  lukukokemuksina,  niin tämä oli KOKEMUS. KOKEMUS jota ilman  olisin  paljon köyhempi. Kirja on täynnä, tunteita, ajatuksia ja pohdintoja  jotka vievät lukijaa  aina eteenpäin. Toivottavasti tartutte  tähän  kirjaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti