Wilma-Emilia Kuosa: ”Häkkiooppera”
Runoromaani
Basam Books 2022
117 sivua
Kirjan alussa Wilma-Emilia Kuosa toteaa, että ”Tämä on rakkauskirje kaikille, joiden elämän tärkein ihminen on tuomittu”. Tuo kuvaa hienosti kirjaa, sillä tämä ei ole tapahtumien kuvaus, vaan kuvaus tunteista kauneimmillaan ja raadollisimmillaan. Kirja, joka vaikuttaa erityisesti tunteiden kautta.
Kirjan ensimmäinen osa ”Preludi” on minusta pelkistetyin ja paljastavin yksinäisyyden, syrjäytymisen ja myös vetäytymisen kuvaus. Kuvaus siitä, mihin tunteiden pohjaan ulottuva pettymys voi johtaa. Sisällyksettömään, ohjelmoituun elämään. Lainaan siitä tähän vain yhtä kohtaa:
”…
voin odottaa hiljaa
niin kauan kuin vaaditaan
näivettää itseni näkymättömäksi
höyrystää hennon olemukseni
Haihtua taka-alalle
kunnes kukaan ei enää muista
mitä siitä puuttuu
kenen paikka on tyhjillään
enää ei kuunnella
askeleitani muualle
kun selän takana aletaan kuiskutella
myönnän ensin virheeni ja pyydän anteeksi
lähden
…”
Koko tämä osa, ”Preludi”, on hienoimpia syrjäytymistä tai syrjään vetäytymistä koskevia tekstejä. Se on peittelemätön, eikä varmasti jätä lukijaa kylmäksi.
Tämä on jakso on hyvin tärkeä, sillä näemmekö tuskaa syrjään vetäytyvän ihmisen kuoren takaa. Tulkitsemmeko henkilön vetäytymisen ja rutiinimaisen elämän vain normaaliksi ja jätämme hänet yksin ahdistuksensa kanssa tai jopa lisäämme sitä. Rakkauskirjeen lisäksi tämä on myös hätähuuto meille muille.
Alun jälkeiset luvut ovat tunnemyrskyä. Minä näen usein asiat kuvina ja koin kappaleet vuoroin ilmassa leijuvina kehinä ja vuoroin mustina maata peittävinä mattoina, joissa kuitenkin oli pieniä kohoumia. Tunteet kuvataan niin henkisten kuin fyysistenkin elementtien kautta ja teksti on hengästyttävää, rosoistakin ja paikoin uskomattoman kaunista. Wilma-Elina Kuosa kuvaa rakastumista ja tuskaa aivan omalla tyylillään. Se on raikasta ja kiinnostavaa. Lainaan tähän vain yhtä kohtaa:
”portaita ylös kävelee pariskunta
auringonlaskut naamallaan
pitkähiuksinen nainen on niin laiha
ettei sille enää myönnetä varjoa
ne pysähtyy näköalapaikan kohdalle
suutelemaan kuin ensimmäistä kertaa
aina uudelleen
70 rappusta maanpinnasta
mies valitsee varvulleen kaiteen
kaivaa linkkuveitsen
ja alkaa kaivertaa
etunimeä toisen perään
nyt ne kaiverrukset odottaa siellä muita
yhtä silmittömästi rakastuneita”
Kirjan osa ”Lockdown aaria” kertoo tunteista tärkeimmän ihmisen jouduttua vankilaan. Tämäkin osa on äärettömän vahvaa ja rehellistä kuvausta kokemuksista ja tunteista. Kuosan tapa kuvata tapahtumat menee ihon alle. Voi oikein nähdä vankilan ankeuden, keinuvat tuolit tapaamishuoneessa ja kaikkialle leviävän virtsan hajun.
”Oopperakuolema” on kirjan toiseksi viimeinen jakso. Eräänlainen päätös kaikelle menneelle. Jaksossa on niin katkeruutta, toivottomuutta kuin suruakin ja hyvästijättöä. Lainaan tähän yhden kohdan tästä kappaleesta:
”veit mukanasi ne aamut
joita olisi pitänyt olla enemmän
ensin rakastit levottomuuden pois
pitelit muusien muusaksi
olin ihan myyty
kuudessa kuukaudessa
poistolaarissa
senteillä
alessa”
Otin tuo lainauksen mukaan, koska oikeastaan viimeinen kappale ”Basso” on koomassa olevan rakkaan yhteenveto tapahtumista. Oikeastaan se on molempien yhteenveto, josta räiskyvimmät tunnekuohut ovat karsiutuneet pois. Tässä kappaleessa on seuraavanlainen pätkä:
”ystävänpäivän iltana
hän nostaa uuden orkidean ikkunalaudalle
ja teeskentelee että se on minulta”
Minusta, kun tätä lainausta vertaa edelliseen, siinä huomaa merkin siitä, että muistojen katkeruus on muuttunut tai muuttumassa hellyydeksi. Tämä on tärkeää, sillä se osoittaa, että elämä löytää myös tiensä eteenpäin. Se on myös tärkeä viesti niille, joille tämä rakkauskirje on osoitettu.
Minulle tämä oli uskomattoman voimakas lukukokemus. Toivottavasti myös kaikille muille. Erityiskiitos rohkeudesta tarttua rankkaan aiheeseen niin, että lopputuloksen tosiaan on ”Rakkauskirje kaikille, joiden elämän tärkein ihminen on tuomittu”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti