Anu Kolmonen: ”Taapelitaivas”
Aviador 2024
351 sivua
Anu Kolmosen toinen romaani ”Taapelitaivas” on uskomattoman kaunis. Niin kaunis että, kirjan tekstiä mukaillen, poskille valuvaa suolaista vettä oli pakko pyyhkiä pois. Kirjan kauneus ei tule arjen kaunistelusta tai kimalluksesta ja kullasta, vaan ihmisten arjen pienistä asioista, välittämisestä ja aidoksi rakkaudeksi kasvavasta yhteiselosta. Kirja kertoo vaikeista ajoista, surusta ja ihmisistä, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa. Ihmisistä, jotka joutuvat taistelemaan elämän edellytyksistä, mutta heillä on usein ne kaikkein tärkeimmät: toivo, taipumattomuus ja toisensa.
Kirja sisältää Friitan elämänmittaisen tarinana Perämeren pohjukassa, puunjalostustehtaan, Leivän Isän, piippujen varjossa. Tai oikeastaan vähän enemmänkin, myös Friitan äidin tarinan. Kirjan pääosassa on kuitenkin elämä itse. Kamppailu päivittäisen olemassaolon edellytyksistä, lasten tulevaisuuden turvaamisesta ja oman tietoisuuden kasvamisesta. Ei elämä suinkaan ole pelkkää kauneutta vaan sisältää myös kovaa työtä, kuolemaa, surua, epätoivoa, hyljeksintää ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös selviämistä niistä. Ja juuri tuo selviäminen ja tietoisuuden kasvaminen ovat tärkeimpiä kaikesta.
Kirjan Friita syntyy vuonna 1931 ja hänen elämänmittainen tarinansa kattaa merkittävän osan Suomen lähihistoriaa. Tuo lähihistoria tulee kirjassa esille hienolla ja oikeastaan uudenlaisella tavalla. Se kattaa alun luokkayhteiskunnan kuvauksen, kommunistivainot, sodat ja niiden vaikutukset, lasten siirrot Ruotsiin ja sotien jälkeisen jälleenrakentamisen ja yhteiskunnallisen kamppailun (työläisten järjestäytyminen, lakkotaistelut ja naisten aseman vähittäinen paraneminen, koulutuksellisen tasa-arvoisuuden lisääntymisen) ja vanhuuden yksinäisyyden. Näitä tapahtumia ja muutoksia ei suinkaan kerrota virallisen historiankirjoituksen tai tilastojen kautta, vaan ihmisten, usein juuri niiden vähäosaisimpien ja sorrettujen kokemuksen kautta. Tämä tapa kertoa antaa lukijalle jotain uutta, tekee muutoksista omakohtaisia ja todellisia. Minä ainakin yhdistin useat kirjan tapahtumat omiin tai vanhempieni kokemuksiin. Olen itsekin syntyisin paikkakunnalta, jota hallitsi yksi tehdas. Siellä luokkayhteiskunta jatkoi elämäänsä vielä pitkään sodan jälkeenkin, kuten kirjassakin, vaikka kaupungeissa murros oli jo tapahtunut. Anu Kolmosen kirja antaa nykylukijalle hienon ja koskettavan kuvan lähimenneisyydestä ja ennen kaikkea ihmisten arjesta, elän vaikeuksista ja kyvystä löytää iloa arjesta ja ystävyydestä.
Kirjassa siteerataan Kaarlo Uskelan runokirjaa ”Pillastunut runohepo”. Kirjahan kiellettiin sen ilmestyttyä ja takaisin saadut kappaleet poltettiin. Lainaan tähän myös Uskelaa ja hänen runonsa ”Köyhälistön voima” kolmannen osan toista säkeistöä:
”…
Voi kaikki vielä muuttaa päivä uus:
sun kohtalosi määrää oma kunto.
Se innostusta antaa taisteluus,
ja koittaa valoisampi vastaisuus,
kun ohjeenas on omanarvon tunto.
…”
Tämä säe kuvaa minusta hienosti Friitan tietoisuuden kasvua kirjassa.
Anu Kolmonen kirjoittaa uskomattoman kauniisti arjen hyvistä hetkistä ja niiden synnyttämästä onnen tunteesta. Lainaan tähän yhtä kirjan kohtaa:
”Kuinka kevyt saattoi ihmisen mieli olla? Ilta-öisin he kulkivat yhdessä talon nurkalla olevalle sadevesisaaville, kaatoivat kauhalla toistensa päälle kylmää vettä, kuuntelivat hämärässä laulavia punarintoja, kuivasivat itsensä, söivät voileipää, joivat lasillisen maitoa ja kävivät fyysisen työn väsyttäminä nukkumaan levitettyyn puusohvaan. Nukahtivat heti. Hänen unennäköönsä sekoittuivat miehen raskas, turvallinen hengitys ja lasten tuhina vuodevaatelaatikossa, mullan alla itävät siemenet ja muhevaan multaan onkaloita mönkivät madot.”
Kolmonen ei suinkaan tarkoita, että ihmisen pitäisi vain tyytyä osaansa. Jokaisen pitää saada oikeudenmukainen osuutensa yhteiskunnallisesta hyvästä. Elämässä pitää kuitenkin osata nähdä kauneus ympärillään.
Kirjan loppu kuvaa Friitan vanhuutta ja se on tärkeä osa kirja. Aluksi Friitä tuntuu nauttivan yksinäisyydestä mutta toteaa pian, että yksinäisyydessä vain aika kuluu. Hänen pelastuksensa on kadoksissa olleen siskon löytyminen, joka antaa elämälle uutta sisältöä ja auttaa purkamaan elämän kipupisteet. Kirjan loppu on kaunis.
”Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”
Anu Kolmosen kirja ”Taapelitaivas” on uskomattoman kaunis ja tärkeä kirja. Kirjan kauneus ei tule kullasta tai kimalluksesta, vaan arjen pienistä asioista, ystävyydestä, välittämisestä, toivosta ja taipumattomuudesta. Kirja on aidosti heikkojen, vähäosaista, sorrettujen ja naisten puolella. Voisin väittää, ettei monikaan ole lukenut samanlaista kirjaa aikoihin. Nyt se kannattaa tehdä.
Lisää kirjasta: Sinikka Labba:”Lappilaisen klassikon tasolla”. (Lapillinen-lehti nro 57, 2024)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti