Don DeLillo: "Nolla kelviniä"

 

 

 

 

Don DeLillo: ”Nolla kelviniä”

Tammi 2017 (Keltainen kirjasto)

271 sivua

Englanninkielinen alkuteos ”Zero K”, 2016

Suomentaja Helene Bützow

 

Don DeLillon teos ”Nolla kelviniä” on mielenkiintoinen ja uusia näkökulmia avaava romaani ihmisiä kautta aikojen askarruttaneesta aiheista: kuolemasta, mahdollisesta sielun tai tietoisuuden olemassaolosta kuoleman jälkeen ja mahdollisuudesta kuolemattomuuteen.

Kirjan keskipisteenä on salainen tutkimuslaitos, jossa tutkimusprojektin nimeltä ”Konvergenssi” menetelmien mukaisesti syväjäädytetään kuolevia sairaita ihmisiä mutta ohjataan samaan prosessiin myös vielä eläviä mutta usein elinkaarensa lopussa olevia ihmisiä, jotka haluavat uuden elämän ja parhaassa tapauksessa kuolemattomuuden. Tarkoitus on, että syväjäädytysprosessin aikana nanobotit korjaavat ja uudistavat sairaat osa elimistöstä ja siten jopa nuorentavat uudelleen eloon herätettävää ihmistä.

Kirjan päähenkilön Jeffreyn isä monimiljonääri Ross on osaltaan rahoittamassa projektia. Hänen vaimonsa ja Jeffreyn äitipuoli Artin on kuolettavan sairas ja kirjan alussa hänet viedään syväjäädytettäväksi. Jeffrey ja Ross ovat seuraamassa prosessia ja tänä aikana käydään kirjan merkittävimmät pohdinnat sekä menetelmien eettisyydestä että kuolemasta sinänsä ja kuoleman jälkeisen olemassaolon mahdollisuudesta ja muodosta.

Yksi olennainen kysymys on siinä, onko ihmisen tietoisuus tai sielu tallella kuoleman jälkeen. Miten sille käy syväjäähdytyksen yhteydessä. Jääkö tietoisuus yksinäiseksi vangiksi syväjäädytyslokeroon. DeLillo vastaa siihen osaltaan kirjan osassa ”Artis Martineau”. Vastaus on toisaalta lohduton, toisaalta mahdollisuuksia auki jättävä. Lainaan tähän vain alun tuosta osasta. Siinä Artisin tietoisuus tutkii olemassaoloaan,

”Mutta olenko se joka olin.

Luulen että olen joku. Täällä on joku, ja tunnen sen itsessäni ja kanssani.

Mutta missä on täällä ja kauanko olen ollut täällä ja olenko täällä ainoa.

Hän tietää nuo sanat. Hän on kaikki sanat mutta ei tiedä, miten pääsisi sanoista joksikin, siksi ihmiseksi joka tietää sanat.

Aika. Tunnen sen kaikkialla itsessäni. Mutta en tiedä mitä se on.

…”

Kirjan lopussa Rossn jäädytyksen yhteydessä syväjäähdytysajalle annetaan toisenkin lainen kuvaus. Ei tosin sekään kovin inhimillinen,

Jeffreyn kanta prosessiin on epäilevämpi ja hän tuo kirjassa esille myös toisenlaisen vaikutuksen, joka tuolla prosessilla onnistuessaan olisi:

”Kun Ross seuraa Artisia kolmen tai kolmentoista vuoden kuluttua, korjaavatko nanoteknikot heidän ikäänsä alaspäin? Ja kun he herätessään henkiin, milloin heidän uuden maallisen elämänsä ensimmäinen hetki sitten onkin, onko Artis kaksikymmentäviisivuotias tai kaksikymmentäseitsemän, ja onko Ross kolmekymmentä tai kolmekymmentäyksi? Tunteikas jälleennäkeminen. Nyt hankitaan lapsi. Ja missä minä olen silloin, kuinka vanha, katkera ja pissatahrainen, kuinka kammottavaa minusta on halata reipasta nuorta isääni ja vastasyntynyttä velipuoltani, joka puristaa kuihtunutta sormeani vapisevassa pienessä kädessään.”

Ehkä kirjassa olisi ollut syytä käsitellä myös sitä, että kyseinen prosessi onnistuessaankin olisi vain hyvin vauraan ihmisryhmän käytettävissä. Vaikka kirja onkin fiktiota, olisi tulevaisuuden kehityssuuntien arvioinnissa siitä miettiä myös kehityksen vaikutuksia yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta. Ehkä se tässä tapauksessa on kuitenkin jo itsestään selvää.

 

 

Haluan lopussa vielä lainata kirjasta kohdan, joka minusta hyvin kuvaa nykyistä yhteiskunnallista kehitystä ja jota käytetään perusteluna myös Konvergenssi-projektissa. Perustelut ovat hyviä mutta ne eivät tee projektista yhtään eettisempää.

””Maailma tuolla yläpuolella”, nainen sanoi,” on hukkumassa järjestelmiinsä. Läpinäkyviin verkostoihin, jotka tukahduttavat hitaasti luonnon virran ja ne ominaisuudet, jotka erottavat ihmisen hissin painikkeista ja ovikelloista.””

Kirjan toinen osa ”Konstantinovkan aikaan” on kirjan parasta antia niin kirjallisesti kuin sisällöllisestikin. Se tuo esille selvemmin tavallisen arjen monipuolisuuden ja kirjan viimeiset sivut myös sen kauneuden ja hienouden, ei vain mahdollisia uhkia.

Don DeLillon teosta ”Nolla kelviniä” voidaan pitää scifi-romaanina ja sitä se osaltaan onkin. Mutta se on romaani, joka rakentuu jo nyt, ainakin osittain, mahdollisten menetelmien ja olemassa olevien teorioiden pohjalle. Scifiä on se tulevaisuudenkuva, jota kirjassa oleva tutkimusryhmä tavoittelee. Kirjan tarina koskettelee ihmiskuntaa koko sen historian ajan askarruttaneita kysymyksiä; kuolemasta sielun tai tietoisuuden olemassaolosta ja mahdollisuudesta kuolemattomuuteen. Näkemyksiä ei voi niin vain ohittaa, vaan todellisuuden läheisyys pakottaa lukijan ajattelemaan ja määrittelemään oman kantansa. On ratkaistava, ollaanko elämän luontaisen kehityksen kannalla vai muokkaammeko sitä ja millaiseen kehitykseen liiallinen muokkaus voi johtaa ja ketä se hyödyttää. Minusta kirja näyttää scifi-osuuden lisäksi myös sen tärkeimmän, että kauneus ja hyvä voidaan nähdä ja löytää myös luontaisen olemassaolon kokonaisuudesta ja jokapäiväisestä arjestamme.

Kiitos suomentajalle Helene Bützow:lle. Ei ole ollut helppo tämäkään teos, mutta hyvin suomennos on onnistunut.