Jon Fosse: "Septologia I - II Toinen nimi"

 

 

 

 

Jon Fosse: ”Septologia I – II Toinen nimi”

WSOY 2025

476 sivua

Uusnorjankielinen alkuteos ”Det andre namnet. Septologien I – II”, 2019

Suomentanut Katriina Huttunen

 

Ensimmäiset kiitokset on syytä antaa suomentaja Katriina Huttuselle. Hänen edellinen Fosse-suomennoksensa teoksesta ”Aamu ja ilta” oli nautinnollista luettavaa ja tässä nykyisessä, kielellisesti ja tyylillisesti hyvin vaativassa teoksessa hän on saavuttanut hienosti Fossen tyylin, jossa yhdistyvät ajatukset, kaiken takana olevan etsiminen, kokemukset ja kunkin hetkinen todellisuus.

Kirjaa voi lukea hyvin monella tavalla. Voitaisiin tulkita niin, että päähenkilön, Aslen, kautta kirja korostaa Jumalan ja sitä kautta uskonnon merkitystä ihmiselle ja myös taiteelle, koska Aslelle avautuu taiteen sisäinen olemus, valo, juuri uskonnollisten tunteiden ja ajatusten kautta.  Itse tulkitsisin asian hiukan toisin. Kirja on loistava kuvaus perimmäisen totuuden etsimisestä. Fosse ja kirjan päähenkilö Asle päätyvät etsinnässään Jumalaan, mutta lukijalla on toki mahdollisuus päätyä muunkinlaiseen ratkaisuun. Kun ihmistiedon ja ajattelun kautta ei saavuteta olemassaolon perimmäisiä arvoituksia, on Jumala lopulta lohduttava ratkaisu.

Kokemukset, joissa Asle tavallaan kokee Jumalan johdatusta tai jumaluutta ovat kirjan hienointa antia. Usein ne liittyvät taiteellisiin kokemuksiin ja siihen, että hänen maalaamiensa kuvien olennainen osa on niistä loistava valo, jota muut eivät näe. Maalaukset eivät ole valmiita ennen kuin niistä loistaa tuo Aslen kuvaama valo. Kirjassa valo on monimerkityksellinen mutta hyvin usein se vastaa kaiken taiteellisen työn taustalla olevaa näkemystä, joka usein jää taiteilijan omaisuudeksi. Fossen käsite valo on kuitenkin paljon syvällisempi. Lainaan tähän pätkän kirjasta ja Aslen tulkinnasta valosta nuorena, kun hän maalasi ensimmäisiä taulujaan. Myöhemmin tulkinnasta tulee syvällisempää ja minusta se lähestyy käsitettä näkemys.

”…ja siksi minun täytyi maalata niistä sellaisia kuin ihmiset halusivat, mutta sitä mitä minä oikeastaan maalasin he eivät nähneet, sitä ei nähnyt kukaan, vain minä näin, ja ehkä joku hyvin harva muu, sillä minä maalasin varjoja, kaikessa valossa olevaa pimeyttä, varsinaista valoa, näkymätöntä valoa, mutta näkikö sitä kukaan?...”

Kirjan kuvaukset siitä kuinka kuvat, jotka Asle maalaa tulevat hänen mieleensä ovat kerrassaan upeita ja yllättäviäkin. Usein ne liittyvät arjen hetkiin ja jäävät Aslen päähän ja sieltä ne poistuvat vain maalaamalla.

”…ja minä näen takaapäin Åsleikin seisovan ovella kaksi muovikassia käsissä ja minä tiedän etten minä koskaan unohda juuri tätä hetkeä, juuri tätä välähdystä, koska välähdyshan se on, sillä siinä on valo, ja se valo tulee siihen, tai se tulee siitä kun minä näen Åsleikin seisomassa ovella selin minuun…

…

…hahmona omassa valossaan minä hänet näen, ja ehkä se valo on hänen enkelinsä, minä ajattelen, mutta olisi typerää sanoa hänelle jotain sellaista, hän nauraisi makeasti ja sanoisi että minä olen kuin vanhat pelimannit, he näkivät näkin ja oppivat siltä polskansa, että minä olen niin kuin he, tosin omalla kristillisellä tavallani, jotain sellaista hän sanoisi, niin se on aina ollut, ja se johtuu näistä välähdyksistä jotka painuvat muistiini ja joita minä en myöhemmin koskaan saa päästäni, en koskaan, ne tarttuvat kuin kuvat ja jäävät pysyviksi enkä minä pääse niistä eroon, ja siksi ne täytyy maalata pois, sellaista se on, sellainen minä olen, minä ajattelen, mutta se valo, se välähdys kuuluu jopa siihen ihmiseen joka Åsleik on, minä ajattelen,…”

Kirjan hienoimpia osoita on kuvaus Aslen maalaamasta Andreaksen rististä ja sen tulkinnasta. Vähä voi merkitä paljon ja yksityiskohdilla on tekijälle suuri merkitys, vaikka ne eivät tarkkailijalle aina avautuisikaan. En kerro tässä enempää. Lukija saa nautiskella.

Kirja on hyvin monisyinen ja halusin korostaa sen taiteen tekemisen puolta ja sen kokemista taitelijan näkökulmasta. Kirjassa on kuitenkin kaksi taiteilijaa Asle ja Asle. Toinen on uskovainen ja lopettanut juomisen ja toinen on sairaalloisen juoppo. Näiden henkilöiden kuvauksen voi tulkita usealla tavalla. Yksinkertaistetuin tapa on tietysti tulkita kuvausta perinteisen raittiuskilpakirjoituksen hengessä, joissa kuvattiin hyvyyttä tietä raittiuteen ja juoppoutta kurjuuden syynä. Siitä tuskin on kyse, vaikka tiettyjä piirteitä siitä mukana onkin. Ei kyse varmaankaan ole myöskään hyvän ja pahan taistelusta ihmisen sisällä ja uskonnon parantavasta voimasta, vaikka Asle usein korostaakin uskonnon ja vaimon antaneen hänelle voimaa päästä eroon alkoholista. Kyse on enemmänkin ihmisen autonomiasta valita oma tiensä ja ehkä myös kuvaus erilaisten ratkaisujen seurauksista yksittäiselle ihmiselle. Ajattelen itse, että erilaiset ratkaisut eivät välttämättä tee toisesta huonoa tai pahaa ihmistä tai niin kuin tässä tapauksessa huonoa taiteilijaa, ihmisarvo on jakamaton, vaikka tekoja voidaan arvostella ja tuomita.

Asle on syvästi uskovainen mutta ei hän yksioikoisesti pidä Jumalaakaan erehtymättömänä, erityisesti kun asioita katsotaan ihmisten näkökulmasta. Uskontoon ja Jumalaan liittyviä pohdintoja kirjassa on paljon, ja ne ovat suurelta osin oman polun etsimiseen liittyviä ja siinä mielessä kiinnostavia. Lukijan oman arvomaailman perusteella pohdintojen lopputulos voi silloin olla erilainen kuin Aslella. Minulle, kirkkoon kuulumattomalle, mutta samalla tavoin jotain perimmäistä totuutta etsivälle nämä pohdinnat ovat enemmän innostavia kuin pitkästyttäviä ja merkittävä osa kirjan rikasta antia. Erityisesti kirjan lopun pohdinta Jumalasta ja Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta on mahtavaa tekstiä. Jos kirja tuntuu liian raskaalta, lukekaa ainakin se. Tuo jakso osoittaa miten lähellä erilaista ajatusmaailmaa omaavien ”kaiken takana olevan” etsijöiden ajatukset ovat. Joillekin uskonto on sitten ratkaisu, joillekin jatkuva tiedon etsintä.  Lainaan tähän vain yhden pätkän Aslen pohdinnasta, sillä kyseinen osuus ei ole yhden lauseen lainattava ajatus, vaan laajempi kokonaisuus

”…sillä maailma on hyvä ja paha, kaunis ja ruma, mutta kaikessa, pahimmassa pahuudessakin, on myös sen vastakohta, hyvyys rakkaus, ja siinäkin Jumala on näkymättömänä läsnä, sillä Jumala ei ole olemassa, hän vain on, ja Jumala on kaikessa olevaisessa, ei samanlaisena kuin se mikä on olemassa, Jumala vain on, olemisena, minä ajattelen,…”

En ole juurikaan puuttunut Fossen kirjan juoneen sillä suurin vaikutus kirjalla on sen herättämien ajatusten kautta. Kirjan juoni tuo mukanaan kyllä tietoja Aslen elämästä ja ihmissuhteista ja nekin ovat lukijan kannalta kiinnostavia ja kauniita. Kirjan tapahtumien edetessä Asle näkee mielessään nuoruutensa ja lapsuutensa tapahtumia. Ne ovat pieniä välähdyksiä elämästä mutta useimmissa tapauksissa koskettavan tarkeitä hetkiä rakkaudessa ja erittäin kauniisti kirjoitettuja.

Monelle Fossen kirjoitustyyli ilman pisteitä (välimerkkejä kyllä on mutta ei pisteitä) ja toistoineen voi tuntua raskaalta tai vähintäänkin oudolta. Voin sanoa, että siihen kyllä tottuu nopeasta ja toistot kuvaavat mielestäni hienosti sitä, kuinka havainto ja sen tulkinta ihmisen mielessä muuttuu toistojen kautta todeksi. En osannut sanoa tuota oikein selvästi mutta kokekaa asia itse. Kirjan alussa Fossen tyyli muistutti Thomas Bernhardin tapaa kirjoittaa mutta hyvin nopeasti Fosse vei kirjoitustyylin pidemmälle, aivan omanlaisekseen. Antakaa itsellenne aikaa tottua Fossen tapaan kertoa asioita. Suomeksi ilmestyi aiemmin Fossen aivan upea kirja ”Aamu ja ilta”, se on hieno teos, jos haluaa etukäteen perehtyä Fossen tyyliin.

Jon Fossen ”Septologia I – II Toinen nimi” on mahtavan hieno kirja. Voidaan sanoa, että se korostaa jumaluuden olemassaoloa mutta minusta enemmänkin se kuvaa perimmäisten kysymysten pohtimista. Ja antaa lukijan löytää oman ratkaisunsa. Ehkä tuota tärkeämpää on kuvaus taiteesta sen tekemisestä, kokemisesta ja näkemisestä. Kirjat kuvaukset ihmisten välisistä suhteista ja rakkaudesta arjen tilanteissa ovat kauniita. Erityiskiitos suomentajalle Kaarina Huttuselle. Valtava työ on tehty upeasti. Odottelen jo ensi talvena ilmestyviä jatko-osia.