Juha Siro: "Valovuosi"

 

 

 

 

Juha Siro: ”Valovuosi”

Avain 2022

254 sivua

 

 

Oli hienoa  lukea Juha Siron kirja ”Valovuosi” Iain M. Banksin ”Muista Flebasta” kirjan  jälkeen. Kirjojen maisema  on aivan  erilainen,  mutta  samanlaisten  yleisinhimillisten ja elämän kannalta olennaisten  kysymysten pariin  molemmissa päädytään. Siron kirjassa nousevat  esille niin elämän ja kuoleman  kysymykset, aika,  Jumala, maailmankaikkeuden kokonaisuus, olemassaolo ja rinnakkaistodellisuudet ja oman mielen vaikutukset elämään.

Jo kirjan  kansikuva  on kerrassaan  upea. Siihen  on kiteytynyt kirjan olennainen  sisältö. Kannen  ovat  suunnitelleet Juha Siro  ja Irina Luoto ja toteutuksesta  vastaa Tarja Kettunen.

”Valovuosi” on kokoaan merkittävämpi kirja. Sen tärkein ominaisuus on siinä, että se pakottaa ajattelemaan.  Kirjassa on oikeastaan  kolme  toisiinsa  nivoutuvaa kertomustasoa. Ensimmäinen  on  jatkuvassa pudotuksessa olevan arkkitehdin  tarina. Pudotus on henkistä, ei taloudellista. Toinen  on uskomattoman  hieno ja kaunis rakkaustarina arkkitehdin ja somalilaistaustaisen Saran (Azara) välillä  ja kolmas elämäämme ja olemassaoloomme  liittyvien teorioiden  ja uskomusten  pohdinta. Näihin pohdintoihin  liittyvät myös oman  mielen luomat  muistikuvat  ja Iso Karhu krouvissa kuullut  tarinat. Iso Karhu, korttelikapakka, on kirjassa  eräänlainen rinnakkaistodellisuuden avaruuslaiva, jossa  kohdataan  niin Einstein, Camus kuin entisiä kosmonauttejakin. Ja tietysti  myös Sara, joka sitten  muuttaa  kaiken.  Nämä tarinat yhdistyvät elämän ja Ison Karhun krouvin kautta.

Kirja on hienosti kirjoitettu  ja sitä kautta pettävän  helppolukuinen. Siinä on kuitenkin viittauksia  ja tutkimustietoa monilta elämän alueilta. Kirja myös  kyseenalaistaa asioita  ja parhaassa tapauksessa myös avaa lukijan  silmiä.  Lainaukset  ja  viittaukset koskevat  monia  kulttuurin  ja  tieteen  alueita ja niiden  laajuudesta  antaa  kuvan  seuraava  lainaus.

”Kun Sara oli lähtenyt äitinsä luo, oma jouluaattoiltani alkaa Solariksen rinnakkaistodellisuudessa elävien ja kuolleiden kloonien  kanssa: Juri Gagarin, Aleksei Leonov, Albert Camus, Walt Whitman, Christer Kihlman, Andrei Tarkovski ja Stanislaw Lem, Faye Dunaway, Terrence Malick, Lázló Biró, Henry Rousseau,  Marc Chagall, Tadao Andō, Einstein ja kulmikaskasvoinen Il Duce.”

Ehkäpä tärkein henkilö on Stansislaw Lem, jonka ajatukset kirjassa Solaris  nousevat  esille useassa  kohdassa. Yksi  kohta olisi  voinut  kuitenkin  tulla  vielä  esille  sillä Lemillä  on kirjansa  lopussa  vielä  käsite epätäydellisestä Jumalasta, joka lähinnä vain tarkkailemaa  luomiensa olentojen  toilailuja. Se  olisi  sopinut  erinomaisesti mormooninaisten  vierailun  yhteyteen. Tosin ilman  sitäkin  tuo  kohta  on hieno. Heidän vierailunsa  synnyttääkin ajatuksen  kymmenen  käskyn  korvaamisesta uusilla kolmella  käskyllä. Nämä uudet käskyt  ovat  hienoja  ja kuvaus  niiden  saamasta vastaanotosta vielä  hienompi. En  pilaa  lukunautintoa  kertomalla  asiasta  enempää.

Kirjan kaunein osa on mielestäni  arkkitehdin ja  Saran rakkaustarina. Sen tärkein piirre on pakottomuus. Tarina saa edetä henkilöiden  omilla ehdoilla, kiireettömästi ja  toinen  toistaan  tunnustellen. Jo Saraan tutustuminen  johtaa arkkitehdin väkivaltaisen  rasismin  kokemukseen ja  myöhemmin kirjassa on  hieno  kuvaus  ns. selän takana  puhumisen  vaikutuksista,  kun  arkkitehti kuulee sattumalta kahvilapöydässä  käydyn keskustelun. Tämä selän takana  puhuminen  voi olla haavoittavampaa  kuin avoin huutelu. En kerro  rakkaustarinastakaan  enempää sillä se on koskettavaa ja lämmittävää  lukea.

Pakko kuitenkin  nostaa esille  punaiset  onnensukat. Saran  punaiset onnensukat  vilahtavat kirjassa  muutaman  kerran. Kirjan loppupuolella on seuraava kohta:

”Sara kietoo jalkansa lujasti ympärilleni, nauraa ja rutistaa sormilla korvalehtiäni ja painaa huulensa otsalleni, hänen yllään on keltainen kotiasu, jalassa punaiset villasukat, hänen onnensukkansa. Tuskin voisin edes muistaa näin hentomieliseksi haaltunutta yksityiskohtaa, ellei sillä olisi meidän tarinamme lopussa – tai alussa – kuoleman ja elämän kokoinen merkitys.”

Toivottavasti kyse on alusta  sillä  kirjan  lopussa  todetaan:

”Rakkautta tehokkaampaa vastamyrkkyä ei kuolemalle löydy.”

 

”Valovuosi” on hienosti  kirjoitettu, koskettava  kirja joka kauniin rakkaustarinan ja Ison Karhun krouvin  pohdintojen  kautta  avaa eteemme ihmiskunnan suuria  kysymyksiä, elämästä, kuolemasta, Jumalasta ja maailmankaikkeudesta.  Tärkeintä on, että kirja pakottaa  ajattelemaan ja toivottavasta  auttaa myös kyseenalaistamaan omia  näkemyksiä ja  avaamaan  ajattelua uudelle. Kiitos kirjasta.

Iain M. Banks: "Muista Flebasta"

 

 

 

 

Iain M. Banks: ”Muista Flebasta”

Aula & Co 2023

573 sivua

Toinen korjattu painos (ensimmäinen  suomennettu  painos 1993)

Suomentaja. Ville Keynäs  (Hän on suomentanut  myös ensimmäisen painoksen)

Englanninkielinen alkuteos ”Consider Phlebas”, 1987

 

”Muista Flebasta”  on Iain M. Banksin ns. Kulttuuri-sarjan aloitusteos. Esittelytekstissä todetaan, että kirja on ”tyrmäävän vahva ja mielikuvituksellinen avaruusooppera, jonka mittakaava ylittää inhimillisen käsityskyvyn”.  Samaa  voidaan sanoa koko Kulttuuri-sarjasta. Mutta käsityskyvyn  ylittämisen  lisäksi kirjat  ovat  onneksi  paljon  muutakin. Ne  ovat utopistisia  kuvauksia  tulevaisuudesta, yhteiskuntien  rakenteista  ja toiminnasta. Ja vaikka  avaruudellinen  aspekti  ei toteutuisikaan Banksin  hahmottelevalla  tavalla, ovat useat  kirjan esittämät  asiat  ajankohtaisempia  kuin ehkä ymmärrämmekään. Näitä  ovat mm. suhtautuminen  tekoälyyn,  toisiin kulttuureihin  ja uskontoihin, salaliittoteorioihin  jne.

Minusta yksi kiinnostavimpia  asioita  kirjassa  on koneiden, tekoälyn ja lopulta niistä rakentuvan ”mielen” osuus Kulttuurin  yhteiskunnan  toiminnassa  ja päätöksenteossa. Banksin  kirja antaa paljon  mietittävää  kun  yhteiskunnassa  tehdään  päätöksi  tekoälyn käytöstä  ja sen  soveltamisesta  yhteiskunnassa. Pahimmillaanhan tekoälyä käytetään  inhimillisen  vastuun  siirtoon  päätöksenteossa. Esim. päätökset leikkausjonoihin pääsystä ja  vastaavista  jätetään pois  muka tasapuolisuuden  päätöksenteon  nimissä. Kuitenkin lopulta poistetaan  inhimillisyys  ja  vastuu. Tämä kehitys muuttaa  vähitellen koko  yhteiskuntaa. Banksin  kirjassa  on  koneiden asemasta  hieno  pätkä  ja  lainaan  sitä  tähän.

”Ei ollut epäilystäkään, ettei Kulttuuri olisi luottanut nimenomaan koneisiinsa parhaillaan käynnissä olevan sodan taktiikoissa ja strategioissa. Voitiin jopa väittää, että Kulttuurin muodostivat sen koneet, että ne edustivat sitä olennaisemmalla tasolla kuin yksikään ihminen tai ihmisryhmä. Ne Mielet, joita Kulttuurin tehdasalukset, turvalliset kiertorenkaat ja suuremmat SJA:t tuottivat, olivat kehittyneimpiä materian yhteenkasautumia, mitä linnunradasta löytyi. Ne olivat niin älykkäitä, ettei kukaan ihminen voinut edes ymmärtää, miten älykkäitä ne olivat (ja koneet itse taas eivät olisi onnistuneet kuvailemaan sitä niin rajalliselle elämänmuodolle).”

 

Kirjan taustalla on idriläisten  ja Kulttuurin  välinen  sota. Tarinassa se  keskittyy karanneen, tunnistamattoman ja ominaisuuksiltaan poikkeavan Mieleen, jota  kummatkin  osapuolet  etsivät. Tuon  tarinan  kautta paljastuu  sodan  mielettömyys, tarpeettomuus  ja  raakuus. Ei  ole  kaukaa  haettu,  jos  tarinan  takaa  löytää  yhtäläisyyksiä nykyiseen  ja  lähiaikojen  konflikteihin  maapallolla. Lainaan  tähän  myös  pätkän  kirjan  lopusta jossa Kulttuuri  arvioi  sodan  vaikuttimia.

”Kuten Kulttuuri alusta alkaen tiesi, se oli uskonsota, sanan täydessä merkityksessä. Kulttuuri lähti sotaan turvatakseen oman mielenrauhansa: ei enempää. Mutta tuo rauha oli Kulttuurin arvokkain omaisuus, kenties sen ainoa aarre.”

Kirjassa on paljon muutakin.  Se siltään kauniin rakkaustarinan,  kuvauksen erilaisten  ihmisten, jopa vihollisten, välisten  suhteiden  kehittymisestä. Uskomattoman  hienon ja todellakin  uskomattoman tarinan salaliittoteorian tai oikeastaan  uskonnollisen hurmoksen  varassa  elävästä  ryhmästä. Näitähän  meille  syntyy  sosiaalisen  median  myötävaikutuksella  jatkuvasti. Kirja osoittaa  sellaisen  äärilaidan.

Uusi suomennos  on helppolukuinen, ainakin  minulle,  joka  en  kiinnitä olennaista  huomiota teknisiin tai  tietoteknillisiin  termeihin. Tärkeintä  on kuitenkin  se,  että  uuden  suomennoksen  kautta  saataisiin uusikin  sukupolvi  tutustumaan Iain M. Banksin  utopistiseen  tulevaisuuteen.

Iain M. Banksin kirjaa ”Muista Flebasta”  kutsutaan  utopistiseksi avaruusoopperaksi. Vahva kuvaus sekin,  mutta siitä  huolimatta  kirja  on paljon  enemmän. Siitä  löytyy paljon  yhteyksiä  nykyhetkeen, yhteiskunnan  kehitykseen, tekoälyn asemaan, moraaliin, suvaitsevaisuuteen  ja myös sotien syntymisen perimmäisiin syihin.  Siitä löytyy kauneutta, rakkautta, kokonaisuuksien  ymmärtämistä, julmuutta ja kaikkea  mitä elämä  on. Ja  tämä on vasta  alkua. Banks:n Kulttuuri sarja voi avata uusia ajatuksia  maailmaan  ja tulevaisuuteen. Tästä on hyvä aloittaa.

Kun tässä on kyseessä  uusi  suomennos  niin kerrottakoon,  että  kirjan  mottona  olevasta T. S. Eliotin runosta ”Kuolema vedessä”, jonka loppu on kirjassa Lauri Viljasen  suomentaman,  on myös ilmestynyt  uusi  suomennos 2020. Suomentaja Markus Jääskeläinen. Uudessa  suomennoksessa  tuo osuus  kuuluu  näin:

                       ”Pakana tai juutalainen

oi sinä joka väännät ruoria ja katsot tuuleen,

ajattele Flebasta, joka kerran oli pitkä ja komea kuten sinäkin.”

Ehkä kuitenkin tuon vanhan suomennoksen ”tähystät tuulenpuolta” on kauniimpi.