Juha Siro: "Valovuosi"

 

 

 

 

Juha Siro: ”Valovuosi”

Avain 2022

254 sivua

 

 

Oli hienoa  lukea Juha Siron kirja ”Valovuosi” Iain M. Banksin ”Muista Flebasta” kirjan  jälkeen. Kirjojen maisema  on aivan  erilainen,  mutta  samanlaisten  yleisinhimillisten ja elämän kannalta olennaisten  kysymysten pariin  molemmissa päädytään. Siron kirjassa nousevat  esille niin elämän ja kuoleman  kysymykset, aika,  Jumala, maailmankaikkeuden kokonaisuus, olemassaolo ja rinnakkaistodellisuudet ja oman mielen vaikutukset elämään.

Jo kirjan  kansikuva  on kerrassaan  upea. Siihen  on kiteytynyt kirjan olennainen  sisältö. Kannen  ovat  suunnitelleet Juha Siro  ja Irina Luoto ja toteutuksesta  vastaa Tarja Kettunen.

”Valovuosi” on kokoaan merkittävämpi kirja. Sen tärkein ominaisuus on siinä, että se pakottaa ajattelemaan.  Kirjassa on oikeastaan  kolme  toisiinsa  nivoutuvaa kertomustasoa. Ensimmäinen  on  jatkuvassa pudotuksessa olevan arkkitehdin  tarina. Pudotus on henkistä, ei taloudellista. Toinen  on uskomattoman  hieno ja kaunis rakkaustarina arkkitehdin ja somalilaistaustaisen Saran (Azara) välillä  ja kolmas elämäämme ja olemassaoloomme  liittyvien teorioiden  ja uskomusten  pohdinta. Näihin pohdintoihin  liittyvät myös oman  mielen luomat  muistikuvat  ja Iso Karhu krouvissa kuullut  tarinat. Iso Karhu, korttelikapakka, on kirjassa  eräänlainen rinnakkaistodellisuuden avaruuslaiva, jossa  kohdataan  niin Einstein, Camus kuin entisiä kosmonauttejakin. Ja tietysti  myös Sara, joka sitten  muuttaa  kaiken.  Nämä tarinat yhdistyvät elämän ja Ison Karhun krouvin kautta.

Kirja on hienosti kirjoitettu  ja sitä kautta pettävän  helppolukuinen. Siinä on kuitenkin viittauksia  ja tutkimustietoa monilta elämän alueilta. Kirja myös  kyseenalaistaa asioita  ja parhaassa tapauksessa myös avaa lukijan  silmiä.  Lainaukset  ja  viittaukset koskevat  monia  kulttuurin  ja  tieteen  alueita ja niiden  laajuudesta  antaa  kuvan  seuraava  lainaus.

”Kun Sara oli lähtenyt äitinsä luo, oma jouluaattoiltani alkaa Solariksen rinnakkaistodellisuudessa elävien ja kuolleiden kloonien  kanssa: Juri Gagarin, Aleksei Leonov, Albert Camus, Walt Whitman, Christer Kihlman, Andrei Tarkovski ja Stanislaw Lem, Faye Dunaway, Terrence Malick, Lázló Biró, Henry Rousseau,  Marc Chagall, Tadao Andō, Einstein ja kulmikaskasvoinen Il Duce.”

Ehkäpä tärkein henkilö on Stansislaw Lem, jonka ajatukset kirjassa Solaris  nousevat  esille useassa  kohdassa. Yksi  kohta olisi  voinut  kuitenkin  tulla  vielä  esille  sillä Lemillä  on kirjansa  lopussa  vielä  käsite epätäydellisestä Jumalasta, joka lähinnä vain tarkkailemaa  luomiensa olentojen  toilailuja. Se  olisi  sopinut  erinomaisesti mormooninaisten  vierailun  yhteyteen. Tosin ilman  sitäkin  tuo  kohta  on hieno. Heidän vierailunsa  synnyttääkin ajatuksen  kymmenen  käskyn  korvaamisesta uusilla kolmella  käskyllä. Nämä uudet käskyt  ovat  hienoja  ja kuvaus  niiden  saamasta vastaanotosta vielä  hienompi. En  pilaa  lukunautintoa  kertomalla  asiasta  enempää.

Kirjan kaunein osa on mielestäni  arkkitehdin ja  Saran rakkaustarina. Sen tärkein piirre on pakottomuus. Tarina saa edetä henkilöiden  omilla ehdoilla, kiireettömästi ja  toinen  toistaan  tunnustellen. Jo Saraan tutustuminen  johtaa arkkitehdin väkivaltaisen  rasismin  kokemukseen ja  myöhemmin kirjassa on  hieno  kuvaus  ns. selän takana  puhumisen  vaikutuksista,  kun  arkkitehti kuulee sattumalta kahvilapöydässä  käydyn keskustelun. Tämä selän takana  puhuminen  voi olla haavoittavampaa  kuin avoin huutelu. En kerro  rakkaustarinastakaan  enempää sillä se on koskettavaa ja lämmittävää  lukea.

Pakko kuitenkin  nostaa esille  punaiset  onnensukat. Saran  punaiset onnensukat  vilahtavat kirjassa  muutaman  kerran. Kirjan loppupuolella on seuraava kohta:

”Sara kietoo jalkansa lujasti ympärilleni, nauraa ja rutistaa sormilla korvalehtiäni ja painaa huulensa otsalleni, hänen yllään on keltainen kotiasu, jalassa punaiset villasukat, hänen onnensukkansa. Tuskin voisin edes muistaa näin hentomieliseksi haaltunutta yksityiskohtaa, ellei sillä olisi meidän tarinamme lopussa – tai alussa – kuoleman ja elämän kokoinen merkitys.”

Toivottavasti kyse on alusta  sillä  kirjan  lopussa  todetaan:

”Rakkautta tehokkaampaa vastamyrkkyä ei kuolemalle löydy.”

 

”Valovuosi” on hienosti  kirjoitettu, koskettava  kirja joka kauniin rakkaustarinan ja Ison Karhun krouvin  pohdintojen  kautta  avaa eteemme ihmiskunnan suuria  kysymyksiä, elämästä, kuolemasta, Jumalasta ja maailmankaikkeudesta.  Tärkeintä on, että kirja pakottaa  ajattelemaan ja toivottavasta  auttaa myös kyseenalaistamaan omia  näkemyksiä ja  avaamaan  ajattelua uudelle. Kiitos kirjasta.