Maritta Lintunen: "Kanadanhanhi". Valitut novellit

 

 

 

Maritta Lintunen: ”Kanadanhanhi”, Valitut novellit

WSOY 2022

511 sivua

 

Välipäivälukemisten miellyttävin yllätys oli Maritta Lintusen novellikokoelma ”Kanadanhanhi”. Tai ei sen yllätys olisi pitänyt olla, sillä ovathan hänen teoksensa aina olleet kiinnostavia ja mieleen jääviä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että tässä kokoelmassa hän pääsee aiempaa monipuolisemmin esille. Kirjaa täydentää vielä Jani Saxellin eriomainen johdanto. Johdannon otsikko ”Jamaikalainen sprintteri, rento mutta tarkka”, on täydellinen kuvaamaan tämän teoksen sisältöä. Kirjassa on novelleja viidestä Lintusen aiemmasta teoksesta ja lopussa erinomainen jälkikirjoitus ”Pistäväsilmäinen sukulaistäti”.

Tuo jälkikirjoitus kannattaa lukea ensimmäisenä. Se antaa vinkkejä novellien lukemiseen ja muutamat tuossa jälkikirjoituksessa esitetyt asiat näkyvät myös selvästi Maritta Lintusen tekstissä. Lainaan tähän paria kohtaa. Toinen liittyy ohjeisiin, jotka on annettu laulajille mutta joka liittyy yhtä hyvin kirjan lukemiseen.

”Kuulijan on koettava, että lyhyenkin runon ympärillä väreilee suurempi taustakertomus. Se tarina, jota ei kuulijalle kerrota, mutta joka tihkuu silti esityksen läpi tavalla tai toiselle. Ja tuon taustakertomuksen te muusikot joudutte itse luomaan, jokaiseen runoon erikseen.”

Uskon, että moniin Lintusen novelleihin me lukijat rakennamme tuollaisen taustakertomuksen ja usein jokainen omansa.

Lainaan vielä tuon kirjoituksen toista kohtaa, jossa Lintunen määrittelee kirjallisuuslajeja ja siinä novellia seuraavasti:

”…

…Olkoon Novelli se nurkassa kyyhöttävä pistäväsilmäinen ja teräväsanainen sukulaistäti, joka osuu aina lähimmäksi totuutta

   ja jota ei kaikista yrityksistä huolimatta saada millään hengiltä.”

Maritta Lintusen novelleissa on kaksi olennaista ja lukijan sydäntä lämmittävää piirrettä. Kaikki niissä esiintyvät ihmiset eivät ole hyviä, ymmärtäviä tai toisia kunnioittavia mutta heistäkin Lintunen löytää inhimillisiä ja ymmärtäviä piirteitä. Näin käy tarinassa ”Kanadanhanhi” ja jopa novellissa ”Luupartio”, siinä tosin lempeästi hymyillen. Hän on kuitenkin aina heikompien puolella. 

Toinen vahva ja ehkäpä nykykirjailijoista vahvin ominaisuus on siinä, kuinka Lintunen osaa koskettaa lukijan tunteita.  Se voi tapahtua vain yhdellä lauseella tai yhden yhteisen kokemuksen avulla, joka avaa muistot. Näin tapahtui novellissa ”Horkka”. Novellien merkitsevät ja myös lukijaa koskettavat tunteet eivät suinkaan synny juhlavasti tai kiiltokuvamaisesti, vaan arkisten tilanteiden ja tapahtumien kautta. Novelli ”Sielunpesä” sai ainakin minut nieleskelemään kyyneliä, eikä oikeastaan nieleskelemään, vaan annoin niiden tulla. Novelli kääntää lopulta alun tapahtumat päälaellaan ja osoittaa hyvyyden voimaa ja miten likaisissa ja haisevissa vaatteissa liikkuva hyljeksitty poika voi muuttua reppuselkäiseksi pojaksi, joka tulee myös uniin.

Novellit ovat lyhyitä tekstejä, joiden takana on laajempi kertomus, toteaa Lintunen jälkikirjoituksessaan. Novelli ”Boriksen lapset” on juuri sellainen. Se jättää lukijan mieleen asioita, tunteita ja mielikuvia enemmän kuin normaali romaani. En kerro siitä enempää sillä se oli yksi kirjan vaikuttavimpia novelleja ja jokaisella lukijalla on oikeus löytää se itse.

Kirjan novellit ovat hyvin monipuolisia. Ilmiselvästi huolellisesti valittuja. Niissä tulee esille koko elämän kirjo ja hyvin usein myös musiikki. Musiikkiin liittyy osaltaan novelli ”Jannen pää”, ”Mozartin hiukset” ja erityisesti novelli ”Kurjet”, jossa tulee esille myös musiikin ihmisiä lähentävä voima. Minulle novelli toi myös mieleen elokuvan ”Kurjet” loppukohtauksen ja siten myös rauhan tärkeyden. Valitettavastihan nykyisin kosto tuntuu olevan oikeutettua ja rauhasta puhuminen lähes rikollista.

Lainaan tähän loppuun vielä yhden novellin lopun. Siinä oleva toteamus meidän on tärkeä muistaa, kun kertaamme omiakin muistojamme:

”…Eivätkö sinun muistosi olekaan sitten totta, kysyin hiljaa ja järkyttyneenä.

   Mummo laski lusikan lautaselle ja katsoi minua syyllisen näköisenä.

   Ovat toki. Mutta vain minulle.”

Maritta Lintusen kirja ”Kanadanhanhi” on uskomattoman kaunis. Se kosketta monipuolisesti lukijan tunteita ja samalla kohtelee hellästi ihmisiä, joista novellit kertovat. No, yksi kirjassa esiintyvä Partanen taitaa olla poikkeus mutta hän ei ole sukua. Kaikki novellit ovat mittaansa suurempi sillä, ne jättävä lukijalle ajatuksia ja tunteita, jotka seuraavat vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeenkin. Tämä lukukokemus kannatta hankkia. Kiitos kirjailijalle.

Katja Kettu: "Erään kissan tutkimuksia"

 

 

 

 

Katja Kettu: ”Erään kissan tutkimuksia”

Otava 2023

355 sivua

 

 

”Erään kissan tutkimuksia” oli joulun välipäiville sopivaa ja nautinnollista lukemista. Se ei aiheiltaan ollut suinkaan kevyt mutta nautinnolliseksi sen teki ennen kaikkea kieli ja tunne siitä, että kirjailija (kirjassa Kirjailija kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, kuten myös Kissa) on sen heikommassa asemassa olevan ihmisen puolella. En halunnut kiinnittää huomiota siihen, miten autofiktiivinen kirja sisällöltään on, vaan annoin tapahtumien viedä. Sisällön rakentumisen osalta luotin siihen, mitä kirjailija itse kertoo keskustelussa kissan kanssa:

”- Mistä sen kirjan pitäisi kertoa?

-          Kaikesta. Lapsesta. Isopomosta. Kuinka se minun Porvarin pojan kirjani pilasi.

-          Kuulosta kostokirjalta.

-          Ei se sitä ole.

-          No siltä se kuulostaa, intän. - Ootko varma että niin mitättömästä miehestä kannattaa kirjoja kirjoitella?

Kirjailija jää miettimään.

Se että tässä maailman ajassa hyvin toimeentulevaa, kansainvälistä menestyskirjailijaa on kiusannut, ei käy aiheeksi. Ei se, että mies on pistänyt tämän lentämään kakkosluokassa kun itse leveilee ykkösessä shamppanjalasi kourassa. Eivät tuommoiset ole mitään verrattuna rajan elämään, talonpolttoon, piilotettujen aseiden tuomaan kauhuun.

….

-Jotain kaunista siinä pitää olla. Ja lohtua.”

 

Ja näistä asioista kirja todella kertoo. Tosin se lähtee Kirjailijan nykyhetken kokemuksista, keskenmenosta, Isostapomosta ja elämänkertakirjan kohtalosta, jotka johtavat luovan kirjoittamiskyvyn katoamiseen.  Kirjailija on kateissa itseltäänkin. Kontrastiksi nykyhetkelle, sen rinnalle tuodaan sukuhistoria vuodesta 1917 lähtien ja on hedelmällistä, niin lukijalle kuin lopulta Kirjailijallekin, verrata minkä mittakaavan kriisejä ihmiset eri aikoina ovat kokeneet ja miten ne vaikuttavat ihmisiin. Mutta ennen kaikkea miten niistä selvitään. Kirjailijan selviämisen yksi tärkeä elementti on siinä, että hän joutuu lopulta katsomaan ulos oman päänsä sisältä ja näkee ja tuntee uudelleen maailman kokonaisuuden.

 

Lainaan tähän vielä kirjan lopusta mielestäni olennaisen kohdan:

 

”Ja sitten maailma on taas ennallaan, silkkiuikun poikaset lentäneet aikaa ilman teilleen. Alkulan talon hiiltyneet rauniot pilkottavat horsmaa kasvavan pellon takana, ja minä Saaressa yksin. Enkä kumminkaan samalla tapaa kuin ennen. Jokin on muuttunut perustavanlaatuisesti. Tunnen olevani sisällä ruumiissani niin kuin en ole ollut viimeiseen vuoteen. Astun muutaman askeleen metsää kohti, tunnustelen. Minulla on jalkapohjat, joilla tunnen kävyt ja männynneulaset. Nautin tutusta liikkeistä, minut valtaa lapsuudenriehakas olo Samanlainen huimaava tunne, kun pentuna kieltoa vasten keikuin kalliolle, jonne jotkut muinaiset ovat kasanneet kiviä hiidenkiukaaksi. Kuinka tartuin kiinni männynjuurista ja jäseneni tarrasivat kiveen kuin yhteen kuuluen, ja kuinka alas katsahtaessani huomasin, että mustissa kalsareissani oli pimpin kohdalla reikä, ja minulla oranssit halpahallin pikkuhousut, mikä jostain syystä nauratti minua. Sama nauru puskee minusta ilmoille nytkin, tarpeettomana onnenkaikuna. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, niin että se tuntuu aluksi vieraalta palleassa ja hämmästyn. Mutta totta se on. Olen nauranut ääneen. Olen Saaressa ja Kissa on avannut sen minulle.

   Tästä pitäisi nyt kirjoittaa. Tästä, jos jostakin pitäisi kirjoittaa.”

 

Olen tässä keskittynyt siihen, miten kirjan Kirjailija löytää itsensä ja luovuutensa kriisin jälkeen. Kirja on kuitenkin myös paljon enemmän Sen sukutarina ja erityisesti Eevan ja Mahten tarina on uskomattoman kaunis.  Eeva on kirjan voimahahmo juuri siten kuin naiset Suomessa ovat kautta aikojen olleet. Antaneet omalla voimallaan miehilleen tilaa etsiä, erehtyä ja onnistua. Tämä on tarina, jonka moni lukija tuntee omakseen, joten ei siitä enempää. Nauttikaa.

Mutta entä Kissa, mitä se tekee tässä romaanissa. Lainaan siihenkin Kirjailijan omaa tekstiä:

”Ehkä Kissa on minun kova ytimeni, joka jaksaa kertoa ja tutkia kuinka minut on pistetty lakoon. Piesty, vähätelty, tehty mahoksi tai niin olen itsesäälissäni kuvitellut. Mutta kissa tipahtaa jaloilleen, sähähtää halveksivasti ja menee menojaan. Sitä ei kesyksi saa, ei koskaan, ei kokonaan.”

”Erään kissan tutkimuksia” on nautinnollinen lukukokemus. Se on kielellisesti rikas ja monitasoinen kirja, jonka voi lukea monella tavalla. Rajaseudulle sijoittuva sukutarina, erityisesti Eevan ja Mahten tarina, on uskomattoman kaunis. Eeva on suomalainen voimanainen, joka omalla vahvuudellaan antaa miehelle tilaa etsiä, erehtyä ja onnistua. Tarina on oikealla tavalla tosi ja myyttinen. Kirja on myös Kirjailijan toipumistarina. Se on mahdollinen vasta kun Kirjailija onnistuu löytämään tien sisältään ulkoiseen maailmaan. Ja tietysti kirja on myös tarina Kissasta, joka saattaa piileskellä meidän kaikkien sisällä. Nautinnollisia lukuhetkiä.

Sue Prideaux: "En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietzschen elämä"

 

 

 

Sue Prideaux: ”En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietzschen elämä”

Sammakko 2023

556 sivua

Alkuteos:  ”I Am Dynamite! A Life of Friedrich Nietzsche” (2018)

Suomentanut: Saku-Petteri Urpo

 

Kirjassaan “Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin” Esa Saarinen toteaa Nietzschestä: ”Nietzsche on häikäilemätön mies, kenties röyhkein filosofian historiassa. Hän jakaa tuomioita ilman valitusoikeutta; hän on ehdottoman varma koko ajan. Hänen poleeminen tykistönsä laukeaa herkästi; hänen kielimestaruutensa luo jylisevää, rytmikästä ilmaisua, jonka patteristo hakkaa tajuntaa. Hän on ehdottomien vastakohtien kontrastikova mies. Hänen titanisminsa ja sankaripaatoksensa nostaa kaiken mitä ylistää henkeäsalpaaviin korkeuksiin – mikä jää vähänkään alemmas, se sysätään pohjaan asti.”

Tuo on varmaan myös yleinen käsitys Nietzscestä. Hänen näkemyksiään ja kirjoituksiaan tuo ehkä kuvaakin mutta henkilönä Nietzsche oli aivan erilainen ja kyllä myös hänen ajatusmaailmaansa Sue Prideauxin teos tuo uuden näkökulman.  Teos ”En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietzschen elämä” on aito elämänkerta, joka kuvaa aidosti ihmistä hänen teorioidensa taustalla. Kirja on yllättävänkin helppolukuinen koska siinä keskitytään ihmiseen, joskus tai oikeastaan useimmiten vaikeiden teoreettisten näkemysten sijasta. Nämäkin näkemykset tulevat kyllä teoksessa hienosti esille sillä kirjan lopussa on oma osionsa ”Aforismeja”.  Sieltä löytyy myös ehkä hänen useimmiten lainattu sanontansa Jumalan kuolemasta kahdessa hiukan erilaisessa muodossa. Lainaan tähän sitä vanhempaa:

Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. – Ja me – meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin!

Lainaan tähän vielä toisen aforismin, jota harva varmaan olisi tunnistanut Nietzscheltä lähtöisin olevaksi:

”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.”

Elämänkerta liittää hienosti Nietzschen elämän, arjen ja sairaudet hänen luovaan toimintaansa, ajatuksiinsa ja jopa hänen kirjalliseen tyyliinsä. Näön heikentymisen vuoksi hän ei myöhemmässä vaiheessa pystynyt kirjoittamaan kuin lyhyitä aforismityyppisiä lauseita tai kappaleita. Niidenkin puhtaaksikirjoittaminen vaati hänen käsialaansa tuntevaa henkilöä.

Kirjan tärkeintä antia ovat Nietzschen elämän lisäksi niiden vaikutteiden kuvaaminen mistä hän sai ajatuksiaan. Niitä olivat alkuaikoina musiikki ja erityisesti Wagner ja hänen vaimonsa. Kirjan parisataa ensimmäistä sivua onkin Nietzschen ja Wagnerin suhteen kuvausta. Tämä yhteys katkesi myöhemmin, sillä Nietzsche piti Wagneria liian kansallismielisenä. Lisäksi tietyt paikat luonnossa ja eri kaupungeissa antoivat Nietzschelle työskentelyrauhan.

Toinen tärkeä asia elämänkerrassa on siinä, että se kuvaa miten Nietzschen näkemyksiä vääristeltiin ja ne liitettiin natsilaiseen ideologiaan. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän ei itse voinut vaikuttaa tulkintoihin. Pääasiassa hänen siskonsa toimesta. Tämä on taakka, josta Nietzsche ei ole vieläkään päässyt eroon ja osittain syynä on se, että hänen tekstinsä antavat mahdollisuuksia monenlaisille tulkinnoille. Mahtaakohan se olla syynä siihen, että Bertrand Russell kirjassa ”Länsimaisen filosofian historia”, toteaa: ”Nietzsche halveksii universaalista rakkautta; minun tunteeni sanoo, että se on vaikuttavana voimana kaikkeen, mitä minä maailmalta toivon. Hänen seuraajillaan on ollut vuoronsa, mutta voimme toivoa sen pian päättyvän.”

Nietzschen tärkeimmät teokset ja niistä erityisesti kirja ”Näin puhui Zarathustra” eivät ole helpoimpia luettavia mutta ainakin minua tämä elämänkerta innosti tarttumaan niihin uudelleen. En niinkään ole innostunut yli-ihmisen käsitteestä mutta käsitteellä orjamoraali, jonka syöttämisestä ihmisille Nietzsche syyttää kirkkoa, on jotain sellaista, jonka voisi hyvin laajentaa kirkon ulkopuoliseen maailmaan. Kirjassa ”Näin puhui Zarathustra” Nietzsche toteaakin:

”Voi tätä väärennettyä valoa, tätä ummehdutettua ilmaa! Täällä missä sielu – ei saa lentää omaan korkeuteensa!”

Tätä ihmisen luovuuden tukahduttamistahan esiintyy kaikkialla.

Kirja on upea kokonaisuus, tekstin lisäksi se sisältää muutamia valokuvia ja hyvin kattavat lähdeluettelot myös suomen kielellä julkaistuista Nietzschen teoksista. Siitä erikoiskiitos suomentajalla.

Jos haluaa lukea tiivistetyn mutta kattavan pakkauksen Nietzschestä se löytyy Esa Saarisen kirjasta ”Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin” (WSOY 1985)

Nietzschen elämänkertaa voi suositella kaikille. Se on yllättävän helppolukuinen mutta antaa kattavan kuvan Nietzschen elämästä ja ajatuksista mutta myös hänen ajatustensa väärinkäytöstä mm. natsien aatemaailman taustaksi.  Toivottavasti kirja auttaa ymmärtämään paremmin hänen ajatuksiaan ja myös, kuten ainakin minua tarttumaan uudelleen hänen kirjoihinsa. Nietzsche totesi itse: ”Vakaumukset ovat totuudelle vaarallisempia kuin valheet”. Tämä pätee tietysti myös ennakkoluuloihin. Tarttukaa kirjaan.