Han Kang: "Älä jätä hyvästejä"

 

 

 

 

Han Kang: ”Älä jätä hyvästejä”

Gummerus 2024 (Toinen painos)

268 sivua

Koreankielinen alkuteos   작별하지 않는다, ( ”Jagbyeolhaji anhneunda”),  2021

Suomentanut Taru Salminen

 

Eteläkorealainen Han Kang sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2024. Ja tämän kirjan perusteella aivan aiheesta. Olen lukenut hänen aiemmatkin suomennetut teoksensa ”Vegetaristi”, ”Ihmisen teot” ja ”Valkoinen kirja” mutta jostain syystä ne eivät sytyttäneet. ”Valkoisen kirjan” lyhyet tekstit tosin herättivät ajatuksia, jotka heijastuivat myös tämän uusimman kirjan lukukokemuksiin.  ”Älä jätä hyvästejä” kirja kuitenkin iski tajuntaan melkein heti. Yksi syy on tietenkin kirjan juoni mutta ennen kaikkea käännettynäkin uskomattoman kaunis ja soljuva kieli.  Suuret kiitokset siis myös kääntäjälle Taru Salmiselle tästä lukunautinnosta. Saattaa tuntua oudolta kiittää kielellistä kauneutta kirjassa, joka käsittelee joukkomurhaa ja väkivaltaa mutta kieli on Han Kangin ase välipitämättömyyttä ja unohdusta vastaan.

Lumella on kirjassa tärkeä merkitys ja se on kirjassa merkitykseltään enemmän kuin pelkkää lunta. Jos teoksessaan ”Valkoinen kirja” Han Kang kirjoittaa:

”…

Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja tuijottavat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois.”

Kirjassa lumi on metafora unohdukselle ja peittelylle, jolla Jeju:n saaren joukkomurha yritettiin hävittää kansakunnan ja ihmisten muistista. Täsmällisemmin tämän on todennut KJ Noh artikkelissaan Han Kangin kirjasta.

 KJ Noh kirjoittaa Consortium News julkaisussa 29.1.2025 seuraavasti:

” Jeju-saari oli yksi niistä paikoista, joissa verilöyly saavutti kansanmurhan mittasuhteet, ennen kuin se joutui Korean sodan täysimittaiseen tuhoon. Tuo kansanmurha peiteltiin ja pyyhittiin pois puolen vuosisadan ajan, jolloin edes totuuden kuiskausta ei sallittu. Han Kang käyttää tähän yhä uudelleen metaforaa lumesta: ”

Lumi on Han Kangille hiljaisuutta hän jatkaa.

Kj Noh kirjoittaa edelleen, että Han Kang paljastaessaan kirjassaan Jejun kansanmurhan, haluaa myös tuoda esille Palestiinan ja Gazan tapahtumia. KJ Noh jatkaa:

”Kun hän paljastaa – kuten ”kovan kotitehtävän” – Bodo-liigan joukkomurhat, Jejun verilöylyt, Vietnamin verilöylyt, Gwangjun, hän yrittää pujottaa ne kaikki yhteen katkeamattomaksi langaksi käyttämällä ”mahdotonta työkalua” – hänen välkkyvää sydäntään. kieli – jota herättää "äärimmäinen, ehtymätön rakkaus" ja itsepäinen kieltäytyminen kääntymästä pois.”

Jeju-saaren joukkomurhan käsittely on kieltämättä kirjan ”Ala jätä hyvästejä” tärkein anti.  Saarellahan surmattiin ainakin 10 % väestöstä naisia ja lapsia säästämättä. Mutta olennaista on tapa, jolla Han Kang tuon asian tuo kirjassa esille. Hän lähestyy asiaa muistojen kautta. Kertomalla ihmisistä, jotka etsivät tietoja menetetyistä läheisistään ja omaisistaan vuosikymmenien takaa, kertomalla lapsista, jotka etsivät omaistensa ruumiita lumenpeittämiltä kentiltä pyyhkimällä kuolleiden kasvoja lumesta. Kertomalla vanhuksista, jotka vuosi vuoden jälkeen matkustavat teloituspaikoille muistamaan kuolleita lapsiaan tai omaisiaan. Kaiken tämän Han Kang kertoo tavalla joka kosketta jokaisen lukijan sydäntä.

Vaikka joukkomurhan käsittely onkin olennaista kirjassa, minusta kirjassa korostuu kaksi tärkeää teemaa. Toinen on ystävyys, joka kerrotaan kirjan kertojan Gyeonghan ja hänen ystävänsä Ineseon kautta. Ineseo on kotoisin Jejun saarelta ja kirjan toinen olennainen teema, joukkomurha tulee esille hänen kauttaan.

Ineseon joutuu sairaalaan ja ottaa yhteyttä ystäväänsä. Sairaalassa hän pyytää Gyeonghaa matkustamaan hänen kotiinsa, jossa hänen papukaijansa kuolevat elleivät saa ruokaa ja vettä. Tästä pyynnöstä ja sen toteuttamisesta alkaa tapahtumaketju, joka perehdyttää Gyeonghan Jejun saaren tapahtumiin.

Matka saarelle ja tapahtumat siellä ovat uskomattoman hieno kerronnallinen kokonaisuus, joka lumimyrskyn, eksymisen ja kuolemanpelon kautta pohjustaa Jejun saaren salaisuuksien paljastumista.

Lopulta Gyeongha pääsee perille ja seuraavana päivänä hänen seurakseen ilmestyy Inseon haamu tai henki, joka esittelee talossa olevaa Jejun saaren joukkomurhaa esittelevää aineistoa. Sen on kerännyt Inseon ja hänen äitinsä. Minusta Inseonin haamun tai hengen ilmestyminen kuvaa myös ystävyyden voimaa, joka pystyy ylittämään vaikeimmatkin esteen tai ainakin antamaan toiselle osapuolelle voimaa, joka esiintyy hänen mielessään hengen muodossa.

Gyeongha pelkää, että Inseon esiintyminen henkenä merkitsee, että hän on kuollut sairaalassa. Kirjan loppu on kaunis ja antaa kuitenkin toivoa:

”   Ajattelin, että kunhan liekki syttyy, tarttuisin käteesi. Kauhoisin lumen pois ja pyyhkisin kasvoillesi sataneen lumen. Tekisin hampaillani haavan sormeeni ja antaisin sinulle verta.

-          Mutta jos en löydä kättäsi, olet juuri avannut silmäsi sairasvuoteellasi.”

Han Kangin kirjan nimi on ”Älä jätä hyvästejä”. Teoksessa ”Valkoinen kirja” on luku ”Hyvästit”. Se sopii tähän päätökseksi:

”Hyvästit

Ethän kuole. Ethän vain kuole.

Raotan huuleni ja mutisen sanoja, jotka sinä kuulit, mutta et vielä ymmärtänyt, kun avasit tummat silmäsi. Painan kynää voimalla paperiin. Uskon, että parempia sanoja jättää hyvästit ei ole. Elä kuole. Elä.”

Han Kangin kirja ”Älä jätä hyvästejä” on vaikuttavimpia mutta myös kauneimpia kirjoja mitä olen lukenut. Kirjan aihe on raskas ja tärkeä eikä sen kielellinen kauneus, joka lumoaa lukijan himmennä aiheiden merkitystä, vaan korostaa niitä ja siitä suuri kiitos kuuluu suomentajalle Taru Salmiselle. Kieli on Han Kangingin ase välinpitämättömyyttä ja unohtamista vastaan. Kirjailija on Nobelinsa ansainnut.

Ágota Kristóf: ”Iso vihko”, ”Todiste” ja ”Kolmas valhe”

 

 

 

 

Ágota Kristóf: ”Iso vihko”, ”Todiste” ja ”Kolmas valhe”

Kirjat muodostavat kaksosista Claus ja Lucas kertovan trilogian

”Iso vihko”

Tammi 1988 (Keltainen kirjasto 531) 1922, Ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 1988

198 sivua

Ranskankielinen alkuteos ”Le Grand Cabier” ilmestyi 1986

Suomentanut Anna Nordman

”Todiste”

Tammi 2023 (Keltainen kirjasto 537)

192 sivua

 

Ranskankielinen alkuteos ”La Preuve”, 1988

Suomentanut Ville Keynäs

”Kolmas valhe”

Tammi 2023 (Keltainen kirjasto)

160 sivua

Ranskankielinen alkuteos ”Le Troisième Mensonge”

Suomentanut Ville Keynäs

 

 

”Iso vihko” on Unkarissa syntyneen mutta sieltä 1956 paenneen Ágote Kristóf: kaksosista Claus ja Lucas kertovan trilogian ensimmäinen osa. Sen on suomentanut Anna Nordman. Seuraavat osat ”Todiste” ja ”Kolmas valhe” on julkaistu 1923 ja niiden suomentaja on Ville Keynäs.  Alkuperäisteokset ilmestyivät 1986, 1988 ja 1991.

Kirjasarja on nautinnollinen ja hyvin omanlaisensa lukukokemus. Kaksosten tarinan ohella kirjat vievät meidät sodanaikaiseen maailmaan, Unkarin sodanjälkeisen miehityksen aikaan ja maan vähittäiseen vapautumiseen. Yhteiskunnallista tilannetta ja sodanaikaisia kokemuksia ei kerrota yleisellä tasolla vaan arjen ja kotirintamalla olevien ihmisten kautta.

Kirjoista ”Iso vihko” on selkeästi helppolukuisin mutta helppolukuisuus on pettävää, sillä monet ensimmäisen ja toisen osan tapahtumista ovat vähintäänkin symboleja myöhemmille, todellisille tapahtumille. Minusta yksi avain kirjojen lukemiseen on kerrottu osan ”Kolmas valhe” alkuosassa:

”- Minua kiinnostaa tietää kirjoitatteko te todellisia vai keksittyjä asioita.

    vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömäksi, jolloin minun täytyy muutelle niitä. Kerron että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuvat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.”

”Iso vihko” ajoittuu sota-aikaan ja kaksosten lapsuuteen. Heidät on siirretty vähintäänkin erikoisen isoäidin hoidettaviksi pois pääkaupunkiseudulta. Kaksosten kasvaessa he enemmänkin hoitavat isoäitiään. Kaksoset ovat lähes superihmisiä ja heihin sisältyy ääretöntä lempeyttä ja ääretöntä julmuutta. Tapahtumat he tallentavat isoihin vihkoihin, joita säilytetään ullakolla. Olosuhteet määrittelevät mitkä ominaisuudet pääsevät esiin. En kerro juonesta enempää sillä yllättävyys on yksi kirjan hienoista piirteistä ja se kannattaa säilyttää lukijalle. Kirjan lopussa, sodan jälkeen, toinen kaksosista pakenee maasta yhteisestä sopimuksesta. Jotta pakeneminen onnistuu he ovat valmiit uhraamaan jopa oman isänsä hengen.

Toinen kirja ”Todiste” ajoittuu Unkarin sodanjälkeisen miehityksen ja kansannousun aikaa ja se on pääosin Lucasin tarina. Lucasin tarinassa ensimmäisen kirjan tarjoama todellisuus muuttuu erilaiseksi. Jätän tässäkin Lucasin tarinan kertomatta mutta erilaisuudestaan huolimatta se jatkaa luontevasti ensimmäisen kirjan tarinaa. Tässäkin osassa on miehitysajan kuvaus toteutettu hienosti arjen ja ihmisten kautta.

Toisen kirjan lopussa ja viimeisessä kirjassa ”Kolmas valhe” astuu mukaan myös Claus. Clausin elämäntarina muuttaa lopulta kaiken ja tarinan todelliset tapahtumaketjut paljastuvat. Myös Clausin ja Lucasin todellinen suhde tarinassa paljastuu, sillä kirjan nimen mukaisesti kolmas valhe oli, kun paettuaan maasta Lucas nimesi itsensä pakolaisena täyttämäänsä kaavakkeeseen Clausiksi. Kirja on surumielinen, eikä tarjoa onnellista loppua mutta lukijalle se tarjoaa ainutlaatuisen lukukokemuksen.

Ágota Kristóf:n kaksosista Claus ja Lucas kertova romaanitrilogia ”Iso vihko”, ”Todiste” ja ”Kolmas valhe” tarjoa surumielisen, omaperäisen ja ainutlaatuisen lukukokemuksen. Kirjojen tarjoama todellisuus muuttuu tarinan etenemisen myötä, kunnes muuttuu tapahtuneeksi. Tarinan lisäksi se tarjoaa hienoa ajankuvaa arjen todellisuudesta Unkarista sodan, miehityksen ja kansannousun ajalta. Ainutlaatuinen lukukokemus joka lopultakin on saatu suomennettua kokonaan.

Ateneumin taidemuseo: "Gothic Modern 1875 - 1925, Pimeydestä valoon

 

 

 

Gothic Modern 1875 – 1925

Pimeydestä valoon

Julkaisija Kansallisgalleria/ Ateneumin taidemuseo

Kirjan suunnitteluun ja toimittamiseen liittyvät henkilöt on lueteltu teoksen lopussa.

 

Kävin toiseen kertaan kiertämässä Ateneumin Gothic Modern -näyttelyn, sillä se on hienoin ja vaikuttavin näyttely aikoihin. Tällä kertaan hankin näyttelystä kertovan kirjankin. En kutsuisi sitä näyttelyluetteloksi sillä kirja on paljon enemmän. Lainaan tähän alkuun kirjaan esipuhetta, jossa Ateneumin johtaja Anna-Maria von Bonsdorff kertoo näyttelystä ja kirjasta:

”Gothic Modern -näyttely avaa uudenlaisen näkökulman moderniin taiteeseen valottamalla aiemmin näkymättömiin jäänyttä kertomusta siitä, miten taiteilijat Pohjoismaissa ja Pohjois-Euroopassa löysivät uudelleen keskiajan. Näyttelyn aikajänne ulottuu vuodesta 1875 vuoteen 1925. Näyttely ja sen yhteydessä julkaistava tieteellinen näyttelyluettelo nostavat esiin keskiajan ja varhaisrenessanssin merkityksen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen taiteen keskeisenä innoituksen lähteenä, joka ylitti kulttuurien ja kansakuntien rajat kattaen myös ensimmäisen maailmansodan ja sen jälkivaikutukset. Gothic Modern -näyttely tuo esiin keskiajan ja varhaisrenessanssin taiteen merkitystä vuosisadan vaihteen taiteelliselle modernismille.”

Näyttelyä ja kirjaa tekemässä ovat olleet Ateneumin lisäksi taidemuseot Wienistä ja Oslosta. Tämä on yhdistänyt hienosti suomalaisen taiteen eurooppalaiseen taiteeseen luonnollisella ja joskus yllättävälläkin tavalla.

Kirja syventää näyttelyn tarjoamaa kokemusta mutta ennen kaikkea se on taidekirja, joka kuvin ja tekstein perustuu Gothic Modern -taitseen liittyvään tutkimukseen. Kirjassa on seitsemän erillistä artikkelia ja runsas, hienosti toteutettu kuvitus.

Kirjan artikkelit ovat seuraavat:

Juliet Simpson: Kuviteltuja ja uutta luovia matkoja keskiaikaan

Anna-Maria von Bonsdorff: Moderni taide ja kuolemantanssi

Ralph Gleis: Luonnonvoimat

Vibeke Waallann Hansen: Edvard Munch ja gotiikka

Riitta Ojanperä: Kullervo, väkivalta ja erämaa – Akseli Gallen Kallela munkkina

Marja Lahelma: Kuolemantanssi Hugo Simbergin taiteessa

Timo Huusko: Tyko Sallisen Hihhulit, sen keskiaikaiset piirteen ja kansan kuvaaminen

Näyttelyn toteutus ja esillä olevat teokset, samoin kuin kirjaan valitut kuvat, täydentävät kirjan tekstejä. Minä opin mm. katsomaan Tyko Sallisen teoksia uudella tavalla.

Taidekirjana tämä teos on erinomainen siksikin, että sen aihepiiri on laaja. Uskonnollisista aiheista kansan kuvauksiin. Luonnonkuvauksista muotokuviin ja maalauksista grafiikkaan, patsaisiin ja alttaritauluihin. Tekijöitä on eri puolilta Eurooppaa ja suomalaiset solahtavat hienosti joukkoon.

Niille, jotka ehtivät vielä näyttelyyn (se on avoinna Ateneumissa 26.1.2025 saakka) annan vihjeeksi sen, että varatkaa riittävästi aikaa Matthias Grünewaldin, Itseheimin luostarin käyttöön maalaamalle, alttaritaululle, sillä se esitetään näyttelyssä ikimuistoisella tavalla. Sille on varattu oma huoneensa, jossa alttaritaulun eri osat avautuvat vähitellen. Katsokaan Marian kasvoja silloin kun enkeli kertoo, että hän tulee synnyttämään lapsen ja myös hänen katsoessaan syntynyttä lasta. En ole uskonnollinen mutta kokemus on ylimaallinen ja tunkeutuu vahvimmankin kuoren läpin. Vähän samalaisen kokemuksen saa Rainen Maria Rilken kirjasta ”Marian elämä” ja siellä runosta ”Marian ilmestys”. Alttaritaulun kuva on kirjassakin mutta se on siinä suljettuna. Taulu koostuu kaikkiaan yhdeksästä osasta. On sanottu, että alttaritaulu on ”maailman voimakkain kärsimyksen kuvaus”. Haluaisin mieluummin korostaa, että se on Marian osalta äitiyden onnen kuvaus.

Kiitos tekijöille tästä kirjasta. Heitä on paljon, joten en nimeä heitä erikseen. He ovat jokainen kiitoksen ansainneet. Kirja on sisällöltään upea mutta myös asultaan kaunis. Se ei jää hyllyyn pölyttymään, vaan jää varmasti käyttöön luettavaksi ja selattavaksi.