Margaret Atwood: "Viimeisenä pettää sydän"

 

 

 

 

Margaret Atwood: ”Viimeisenä pettää sydän”

Otava 2020

438 sivua

Suomentaja Hilkka Pekkanen

Englanninkielinen alkuteos ”The Heart Goes Last”, 2015

 

Atwoodin  kirjaa  voisi  kuvailla  dystopiaksi,  mutta  jostain  syystä  sitä  lukiessa  alkoi  päässä  soida Hectorin  biisi ”Kuunnellaan  vain taivasta”. Sen toisessa  säkeistössä  kuvataan  minusta  kirjan  sisältöä  parhaiten:

” Mä en avaa ulko-ovea;
Siellä väijyy tulevaisuutemme historia,
Enkä maton alle kurkista;
Sinne lakaistu on viattomuus maailmasta.”

Minusta  tämä  kirja  kuvaa juuri  tulevaisuutemme  historiaa, tai  ehkä  enemmänkin  mitä  se  voi  olla ja mitä  kohti tietyt  kehityssuunnat  osoittavat. Atwood  ei  niinkään  keksi  asioita, hän  tarkastelee olemassa olevia  ilmiöitä  ja  korostaa  niitä, jolloin ne  tulevat  selvemmin  lukijan  havaittaviksi.

Kirjan tarina  on  mielenkiintoinen  ja  omaperäinen  ja  tarjoaa  tältäkin  osin  virkistävän  lukukokemuksen. Siinä  on  myös avointa  tai  piilotettua  huumoria niin  hienosti,  että jossain  vaiheessa  lukija  huomaa  hymyilevänsä  itselleen  tai oman  ympäristönsä ja tottumustensa todellisuudelle.  Hieno  kirja  myös romaanina.

Kirjan  tapahtumat  ovat  kuitenkin  niin  lähellä todellisuutta tai tulevaisuuden  mahdollisuuksia, että  lukija  väkisinkin  joutuu  pohtimaan  myös  laajempia  kysymyksiä ja  niiden ratkaisuja tässä  maailmassa,  jossa  elämme. Jo  kirjan  yksi  lähtökohdista, voimakas  rakennemuutos, joka ajaa  monet  ihmiset  tyhjän  päälle, on  todellisuutta  ja  vielä  enemmän  todellisuutta  tulevaisuudessa, myös  ilmastonmuutoksen  seurauksena. Kirjassa  se  johtaa  asumiseen  autossa, pätkätyöllisyyteen  ja seksikauppaan. Kaikki asioita,  joiden  näemme  lisääntyvän  tänäkin  päivänä. On  tavallaan  surkuhupaisaa,  että  meilläkin  lehdistö  esittelee jonkinlaisena  sankaruutena  sitä,  että  joku  henkilö  on  rakentanut  autostaan  asunnon. Laajamittaisesti  tämä  kehitys  johtaa, kuten  kirjassa nähdään,  ryöstöihin, joukkoraiskauksiin  ja  murhiin.

Yksi  tällaisen  kehityksen, mm. autossa  asumisen, merkittävä  haitta  on  yhteisöllisyyden  katoaminen. Ihmiset  menettävät  yhteisön  tuen  ja läsnäolon ja  tulevat  siten  haavoittuvimmiksi  ja  helposti  hyväksikäytettäviksi.

En  kerro  juonta,  mutta  minusta Kirjan Positronin  vankilan  ympärille  rakennettu  yhteisö rakentuu  juuri näiden  yhteisöllisyyden  menettäneiden  ihmisten  hyväksikäytölle. Positronin  yhteisön  kuvaus  on  myös  mielenkiintoinen  siinä  mielessä,  miten  ihmisten  toimintaa  ohjataan  valvonnan  ja  yhdenmukaistetun  tiedonvälityksen  kautta. Kirja  osoittaa,  ettei  tämä  kuitenkaan  ihmismielelle  riitä, vaikka  ulkoiset  elinolosuhteet  olisivatkin  kunnossa. Ihmisen  mieli  kaipaa  uutta,  vaihtelua  ja ravintoa  mielikuvitukselle. Kirja  ei  sitä  sano  mutta  juuri  taidehan  on  sitä  mitä  tarvitaan.

Positronin  vankilan  ympärille  rakentuvan  yhteisön  taustalta  paljastuu  lopulta  rahanteko, niin kuin  aina  kun  kyse  on  ihmisten  hyväksikäytöstä. Takana  on mm. laitonta  elinkauppaa, seksinukkeja  valmistavaa  potentiaalibottiteollisuutta. Suuri  osa  tästäkin  jo todellisuutta,  vaikkakin  kirjaa  pienemmässä  mittakaavassa.

Kirjassa  on näennäisesti  onnellinen  loppu  mutta se  jättää  paljon  myös  auki. Lukija  samoin kuin  toinen  päähenkilöistä, Charmaine,  joutuu  miettimään,  onko  tämä  kuitenkaan  se  kaikki  mitä  elämä  voisi  tarjota.

Tämä  on moniulotteinen  kirja. Omaleimainen, hieno romaani mutta  myös kuvaus  siitä,  mihin  nykytodellisuuden  ongelmat  voivat  yhteiskuntaa  viedä. Kirjan  voi  lukea  kiinnostavana, jännittävänä  ja  dystooppisena  romaanina,  mutta  se pakottaa  lukijan  väkisinkin  pohtimaan  laajempiakin  kysymyksiä. Se rakentuu  niin  vahvasti  nykytodellisuuden  ongelmille, ettei  niitä  voi  olla  näkemättä. Ajatuksia  herättävä  kirja ja omanlaisensa  lukukokemus. Taattua Atwoodia.

Emmi Itäranta: "Kuunpäivän kirjeet"

 

 

 

Emmi Itäranta: ”Kuunpäivän kirjeet”

Teos 2020

382 sivua

 

”Kuunpäivän kirjeet”  on  minusta Emmi Itärannan paras romaani tähän  saakka. Tästä  voivat  monet  olla  eri mieltä  ja  se osoittaa  vain  sitä,  että Emmi Itäranta onnistuu  teoksillaan  herättämään  ihmiset  ajattelemaan, niin heidän omaansa  kuin  ihmiskunnan  ja meitä  ympäröivän  maailman  tulevaisuutta.

Kirja  kuvaa tulevaisuutta  ja samalla  myös  nykyhetkeä. Kirjassa  tulevat  esille  niin siirtokuntien ihmisten  itsekkyys oman asuinpaikan etujen  turvaamiseksi, siirtolaispolitiikka ja  monet  muut  asiat,  jotka  tuntuvat rajoittavan  ihmiskunnan yhteiseen  hyvään  tähtäävää  kehitystä  ikiaikaisesti. Tähän  kuuluvat  myös  mm.  kuun  häikäilemätön  kaivostoiminta  ja  ympäristöjen  saastuttaminen myös  avaruuden  siirtokunnissa. Maassahan  se  on jo  viety liian  pitkälle. Myös  monilta  muilta  osin, blokkiutumisten, äärimmäisten  mielipiteiden  jne.  osalta  kirja  kuvaa  aidosti  myös  tätä  päivää. Mutta  samalla  se  luo  komean  vision ihmiskunnan  mahdollisuuksista  ja  raa’an  kuvan  näiden  mahdollisuuksien  pilaamisesta. Ehkä tärkeintä tässäkin  kirjassa  on se, että se osaltaan  herättää  meidät  puolustamaan  kaikkea  sitä  kaunista  ja  korvaamatonta  mitä  meillä  tässä  maailmassa  vielä  on.

Yhteiskunnallisesti  tärkeät  asiat  tulevat  esille  osana  hienoa, mielikuvituksellista  ja jännittävää  tarinaa. Tarina  on pääosin  kerrottu  kirjeiden tai  muistiinpanojen  muodossa,  se sopii  kirjaan  erinomaisesti. Varsin  nopeasti  alun  jälkeen  kirja  veti  mukaansa niin,  ettei  taukoja  olisi  malttanut  pitää. Vaikka itse pidän  tärkeänä  kirjan  yhteiskunnallista  sanomaa, on se  myös romaanina  kaunis  ja  tunteisiin vetoava. Hieno  kokonaisuus.

Ja lopuksi  tärkein kaikesta. Minulle  kiinnostavin osio  kirjassa  oli  parantajan  tarina. Tai se  mielen  maailma, johon parantaja  pääsi  ja  missä hän toimi. Tämä  maailma  kuvattiin  yhtä  todellisena  kuin  reaalimaailmakin  ja kirjassa kuvattiin  myös  mahdollisuudet maailmojen  rajapintojen  kohtaamiselle. Minusta  on  tärkeää  hyväksyä  olevaksi  vielä  sellainen  todellisuus,  jota  emme  vielä  tunne. Tämän  asian  tunnustaminen  on  aivan  eri  asia  kuin huuhaa,  joka  aiheen  ympärillä  liikkuu. Tärkeää  on  olla  avoin  uudelle  ja  vielä  tunnistamattomalle. Tässä  kirja  onnistuu  hyvin. Se esittelee  tieteen  mahdollisuuksia  mutta  myös  näitä  tunnistamattomia  ulottuvuuksia.

Lainaan vielä  lopuksi  yhden  kappaleen  kirjan  lopusta. Se  kuvaa  hienosti meidän  tilannettamme  maapallolla  juuri  nyt.:

”Ihminen on liian  pitkään ajatellut itseään luonnosta irrallisena, sen  yläpuolella  olevana. Luonnonvarojen riisto nähdään oikeutena, johon ei liity  velvollisuuksia. Siksi maa on siinä jamassa kuin on. Vain täydellinen ajatusmaailman muutos voi kääntää asiat toisin.”

”Kuunpäivän  kirjeet”  on ajatusmaailmaltaan  aikaansa  edellä, vaikka  se  mitä  konkreettisemmin  kuvaa  ihmiskunnan  nykytilaa. Ihmisten  ajatusmaailma  ei vain ole  vielä  tilanteen  tasalla. Tämä  kirja  voi osaltaan olla  muuttamassa  tilannetta, niin vaikuttava se on. Kirja  on  upea  romaani  tulevaisuudesta,  mutta sen  kuvaamat  ongelmat  ovat mitä  ilmeisemmin  ihmiskunnan  arkea  nyt. Kirja  antaa  myös  lukijan  mielikuvitukselle uusia  kiinnostavia  ulottuvuuksia.  Nautinnollinen  ja  herättävä  lukukokemus.