Margaret Atwood: "Viimeisenä pettää sydän"

 

 

 

 

Margaret Atwood: ”Viimeisenä pettää sydän”

Otava 2020

438 sivua

Suomentaja Hilkka Pekkanen

Englanninkielinen alkuteos ”The Heart Goes Last”, 2015

 

Atwoodin  kirjaa  voisi  kuvailla  dystopiaksi,  mutta  jostain  syystä  sitä  lukiessa  alkoi  päässä  soida Hectorin  biisi ”Kuunnellaan  vain taivasta”. Sen toisessa  säkeistössä  kuvataan  minusta  kirjan  sisältöä  parhaiten:

” Mä en avaa ulko-ovea;
Siellä väijyy tulevaisuutemme historia,
Enkä maton alle kurkista;
Sinne lakaistu on viattomuus maailmasta.”

Minusta  tämä  kirja  kuvaa juuri  tulevaisuutemme  historiaa, tai  ehkä  enemmänkin  mitä  se  voi  olla ja mitä  kohti tietyt  kehityssuunnat  osoittavat. Atwood  ei  niinkään  keksi  asioita, hän  tarkastelee olemassa olevia  ilmiöitä  ja  korostaa  niitä, jolloin ne  tulevat  selvemmin  lukijan  havaittaviksi.

Kirjan tarina  on  mielenkiintoinen  ja  omaperäinen  ja  tarjoaa  tältäkin  osin  virkistävän  lukukokemuksen. Siinä  on  myös avointa  tai  piilotettua  huumoria niin  hienosti,  että jossain  vaiheessa  lukija  huomaa  hymyilevänsä  itselleen  tai oman  ympäristönsä ja tottumustensa todellisuudelle.  Hieno  kirja  myös romaanina.

Kirjan  tapahtumat  ovat  kuitenkin  niin  lähellä todellisuutta tai tulevaisuuden  mahdollisuuksia, että  lukija  väkisinkin  joutuu  pohtimaan  myös  laajempia  kysymyksiä ja  niiden ratkaisuja tässä  maailmassa,  jossa  elämme. Jo  kirjan  yksi  lähtökohdista, voimakas  rakennemuutos, joka ajaa  monet  ihmiset  tyhjän  päälle, on  todellisuutta  ja  vielä  enemmän  todellisuutta  tulevaisuudessa, myös  ilmastonmuutoksen  seurauksena. Kirjassa  se  johtaa  asumiseen  autossa, pätkätyöllisyyteen  ja seksikauppaan. Kaikki asioita,  joiden  näemme  lisääntyvän  tänäkin  päivänä. On  tavallaan  surkuhupaisaa,  että  meilläkin  lehdistö  esittelee jonkinlaisena  sankaruutena  sitä,  että  joku  henkilö  on  rakentanut  autostaan  asunnon. Laajamittaisesti  tämä  kehitys  johtaa, kuten  kirjassa nähdään,  ryöstöihin, joukkoraiskauksiin  ja  murhiin.

Yksi  tällaisen  kehityksen, mm. autossa  asumisen, merkittävä  haitta  on  yhteisöllisyyden  katoaminen. Ihmiset  menettävät  yhteisön  tuen  ja läsnäolon ja  tulevat  siten  haavoittuvimmiksi  ja  helposti  hyväksikäytettäviksi.

En  kerro  juonta,  mutta  minusta Kirjan Positronin  vankilan  ympärille  rakennettu  yhteisö rakentuu  juuri näiden  yhteisöllisyyden  menettäneiden  ihmisten  hyväksikäytölle. Positronin  yhteisön  kuvaus  on  myös  mielenkiintoinen  siinä  mielessä,  miten  ihmisten  toimintaa  ohjataan  valvonnan  ja  yhdenmukaistetun  tiedonvälityksen  kautta. Kirja  osoittaa,  ettei  tämä  kuitenkaan  ihmismielelle  riitä, vaikka  ulkoiset  elinolosuhteet  olisivatkin  kunnossa. Ihmisen  mieli  kaipaa  uutta,  vaihtelua  ja ravintoa  mielikuvitukselle. Kirja  ei  sitä  sano  mutta  juuri  taidehan  on  sitä  mitä  tarvitaan.

Positronin  vankilan  ympärille  rakentuvan  yhteisön  taustalta  paljastuu  lopulta  rahanteko, niin kuin  aina  kun  kyse  on  ihmisten  hyväksikäytöstä. Takana  on mm. laitonta  elinkauppaa, seksinukkeja  valmistavaa  potentiaalibottiteollisuutta. Suuri  osa  tästäkin  jo todellisuutta,  vaikkakin  kirjaa  pienemmässä  mittakaavassa.

Kirjassa  on näennäisesti  onnellinen  loppu  mutta se  jättää  paljon  myös  auki. Lukija  samoin kuin  toinen  päähenkilöistä, Charmaine,  joutuu  miettimään,  onko  tämä  kuitenkaan  se  kaikki  mitä  elämä  voisi  tarjota.

Tämä  on moniulotteinen  kirja. Omaleimainen, hieno romaani mutta  myös kuvaus  siitä,  mihin  nykytodellisuuden  ongelmat  voivat  yhteiskuntaa  viedä. Kirjan  voi  lukea  kiinnostavana, jännittävänä  ja  dystooppisena  romaanina,  mutta  se pakottaa  lukijan  väkisinkin  pohtimaan  laajempiakin  kysymyksiä. Se rakentuu  niin  vahvasti  nykytodellisuuden  ongelmille, ettei  niitä  voi  olla  näkemättä. Ajatuksia  herättävä  kirja ja omanlaisensa  lukukokemus. Taattua Atwoodia.