Hans Selo: Diiva

 

Hans Selo: ”Diiva”

WSOY 1970  (toinen painos)

191 sivua

Muistan hyvin  kun Hans Selon  kirja  ilmestyi viitisenkymmentä  vuotta  sitten. Hans Selosta, ihmisenä ja oikeastaan hienostelijana,  puhuttiin  paljon enemmän  kuin  kirjan sisällöstä.  Ja  yleinen  mielipide  taisi  olla, ettei tuollaisesta  huithapelista  ole  kirjailijaksi.  Käsitystä  vahvisti  vielä  se, ettei  seuraava  kirja  ottanut  tullakseen. Toinen kirja ”Pilvihipiäinen”  ilmestyi  vasta 1985.  Selon  pukeutuminen ja  käyttäytyminen erilaisine  tempauksineen ärsytti  ns.  suurta  yleisöä niin, että  kirjallisuus  jäi  taka-alalle. Ehkä  nyt  viidenkymmenen  vuoden  jälkeen  on  aika  antaa  kirjalle  uusi  tilaisuus.  Hans Selo  (Selonen) kuoli  2003, joten  hänen  kirjailijauransa  jäi  kahden  teoksen  mittaiseksi.

Aivan alussa häiritsee yliampuva  sanoilla  leikittely. Tässä esimerkki  ihan  kirjan  alusta:

”Lasiruutuun painautuneen nenun, ja papillarien filigraanilehdyköiden, atsimuuttinen ja tuuliruusujen synkeän kalenterin kreditistä ja debetistä paksu matalapaine oli vatkannut vispikermansa vaahdoksi; katrastanut sen sitten paistinpannulleen, sulattanut joleaksi lienteeksi – ja sitten käristänyt voisilmällä tuoksi vasvaksi, johon sen säteet upposivat ja joka hajotti niitä myös heijastuksensa väräjävällä peilauksella, meren siintoisella vakalla; se sulki kanteensa koko ikkunanäkymän.”

Onneksi  yliampuvuus  vähenee kirjan  edetessä  ja värikkäitä sanontoja  käytetään enemmänkin tuomaan uusia  näkökulmia  ja sävyjä  tuttuihin  asioihin. Valitettavan  usein tuntuu siltä, että  Diivassa kielellä  leikittely ei  ole luonnollista  vaan  keksittyä. Voisi  sanoa, että  se on erikoisuuden  tavoittelua, sillä sanoja  käytetään  myös tavalla, jossa ne  eivät  sovi uuteen  ympäristöönsä.  Tämähän  voi olla  nerokasta ja uutta  luovaa  mutta  myös typerää.

Toisaalta ajoittain  sanoilla  leikittely  on  myös  kirjan  parasta  antia. Hienoimpia  ovat  kuitenkin  kontrastit eli  tilanteet  jossa  mielikuvat  törmäävät  todellisuuteen. Sillä Diivassa  päähenkilö pukeutuu ja  esiintyy hienostelijana, eikä  tämä esitys  aina  mene  läpi, vaan todellisuus  tulee  vastaan. Näissä  tilanteissa  eri  maailmojen  kohtaaminen  tuntuu  myös  välähdyksinä  lukijan  tajunnassa.

Kirjan  alun  jälkeen  sanoilla  leikittelyn  ylilyönnit  vähenevät  ja  paikoin  teksti  on  hienoa  luettavaa,  vaikka  vaikeaa.  Esimerkiksi  keskusteluissa  yhtä  lausetta  voi  seurata  usean  lauseen  mittainen  sanoilla  leikittely, ennen kuin  lauseelle  saadaan  vastaus:

””Miten  niin ? Mitä tarkoitat tuolla ?”

Ja Martti taas kieräyttämässä sätkäänsä, hän nosti koneen  huulilleen ja lipaisi sitä kielenkärjellään ja valssasi puruputken sormiinsa, puhalsi sen  päähän, pani  ihmekoneen taskuunsa, samalla kun tupakansytytin liimasi jo hehkuvan tulipisaransa sätkään.

”Hän halusi päästä sinusta eroon…”

Kielellinen  leikittely  on paikoin  hienoa  mutta  valitettavasti  kirja  ei  sisällöllisesti  aina  pääse  samalle  tasolle.

Kokeilut  ovat  kirjallisuuden  uudistamisessa  välttämättömiä  ja  tärkeitä. Hans  Selon  tapauksessa  vain  ulkokirjallinen  toiminta  meni  usein  kirjallisen  ohi. Kirja  ja  myös  Hans Selo  itsessään  olivat  tavallaan  aikaansa  edellä.  Emme  olleet  vielä  valmiina  ”diivamaiseen”  tai niin kuin kirjan  takakansiteksti sanoo ”dandymaiseen” käytökseen,  joka  nykyään  on  lähes  arkipäivää. En  kyllä  pidä  sitä  nytkään hyvänä.

Loppua  kohden  kirjan  lukeminen  helpottuu  kun tekstiin  tottuu.  Puolenvälin  paikkeilla on  kerrassaan  herkullinen  kuvaus urheilukilpailuista. Tässä esimerkki  kuulantyönnöstä:

Ei tarvinne  kertoa että  kuulantyöntö tapahtui kaameilla  vuorottaisilla ähkäisyillä. Joka kerta työntöympyrässä kukin työntäjä seisoi ensin yhdellä jalalla heilutellen toista jalkaansa edestakaisin, vartalo taittui kummalliseen kykkyrään, ja parin piruetin jälkeen toinen käsi osoitti taivaan kumuluksia, ikään kuin olisi kehottanut katselijoita vilkaisemaan sinne tai  kuin heiton tarkoitus olisikin ollut sinkauttaa kuula kohtisuorasti ylös pitkin avointa käsivartta! Mutta mitä vielä? Yhtäkkiä käsi osoittaakin kentän toista  metsäistä päätä ja pukkaa  kuulan suhteettoman lyhyelle, lönsylle, tussahtavalle ilmaradalleen edelläkäypään rituaaliin verrattuna! …”

Pitäisi  tosiaankin  muistaa, kuinka  maailma  voi  näyttää erilaiselta,  kun sitä  ei  katsokaan  tavanomaisin silmin.

Kirjan taustatarinan, johon  kuuluvat mm. perheväkivalta, armeijan aiheuttamat  mielisairaalajakso ja pettymykset  rakkaudessa, vaikuttavauus  kärsii kielellisestä  leikittelystä.  Se  tosin  lienee  tarkoituskin, sillä  kirjalliset  tavoitteet  ovat  muualla. Kuitenkin  paikoitellen  perheväkivallan  kuvaukset  ovat  rankkoja. 

Kirjan  loppupuolella  päähenkilö  muuttaa  kaupunkiin  ja  pääsee  mukaan sen aikaisiin ”suihkuseurapiireihin”

”Mutta eikö tuosta sulkeutunutkin nuori  mies joka syöksyttyään päin manalaa nousi tuolta raajojen  kiehuvasta sullokosta  voittajana (nimittäen sitä tappiokseen), salonkileijonana – tehtävä rooli, johon hän oli opetellut vieraat  kielet (missä tahansa rikoksessa on oltava hyvät välineet: dynamiitit, tiirikat, timanttikynnet, sorkkaraudat) – joilla leperteli, liehitteli – kutsuttiin sitä sitten vaikka kohteliaisuuden lausahtamiseksi.”

Loppuosassa  kirjaa ei  viinaa  tai  naisia  tunnu  puuttuvan. Toisaalta  se  voidaan  katsoa  myös  ajankuvana  ja  ”suihkuseurapiirien” sekoiluna, jolla  on  myös  vankka  ja  myös  tunnistettava taustansa:

”Housupellit, sepalukset, nimettömät, myskinhajussa; kiinailevien kupeiden tuutu psykedeelisen kitarasinfonian kakofoniassa: stereolaitteiden kumun tunkkainen äänieristetty kuutio kun permannolla, sille levitetyillä nappanahkapatjoilla tuhnii toisiinsa sukeutuvien raajojen kinesteettinen patsas, opaalinen hurmos, retvottomien, vastikään alaikäisyydestä rynnänneiden orasrintojen ja posliinipillujen kyltymättömyyden lutvittaessa orgasmiaan eltaantuneilta, porvaris- tai yläluokanperheitten nuorukaisilta, joille rappiotila vielä on ylpeys, kun se on puettu elämäntaiteen jaloon kaapuun.”

Kaikessa  ikävystymisessä  ei  kuitenkaan  mikään  maistu, ja  kirja  päättyy  lauseeseen:

”Oi, tee minut syntiseksi, riennä minuun oi elämä, mutta  älä jätä  minua välinpitämättömäksi.”

Kirja  voidaan  lukea  ajankuvana ”suihkuseurapiirien”  elämän  pinnallisuudesta ja  köykäisyydestä. Toisaalta  myös  paljastuskirjana,  sillä osittain  kirjan  sekoilut  on  tunnistettavissa.  Tulee  mieleen, että  olikohan  kirja  kuitenkin  liian  paljastava, sillä  Selon  toinen  romaani ”Pilvihipiäinen”  ilmestyi  vasta   15  vuotta  ensimmäisen  jälkeen ja  pienkustantamon  julkaisemana.

”Diiva”  ei  ole  helppo kirja  lukea  mutta se  kannattaa  kyllä  taistella  läpi.