Mirja Mihalic: Sattumapakka

 

Mirja Mihalic: ”Sattumapakka”

Kustannusliike Warelia 2018

594 sivua

Meillä  kotona  on  jouluperinne, jossa  äiti  kertoo aina  pienen, itse  kirjoittamansa  tarinan  omasta  lapsuudestaan  tai  nuoruudestaan. Tuo tarina  on meille lapsille  ja lastenlapsille, iästä riippumatta, aina  joulun  kohokohta. Ei sen  takia, että tarina  olisi  välttämättä erikoinen  tai jännittävä, vaan  sen  takia, että  se on aito. Samanlainen  tunne  tuli  kun  luin Mirja Mihalic:n  kirjaa ”Sattumapakka”  ja  uskon,  että  saman  kokevat  muutkin  lukijat. 

Kirja  alkaa oikeastaan  luvusta kaksi. Ensimmäinen  luku  on tavallaan  epilogi, joka  taustoittaa  tarinaa. Tarpeellinen  kyllä, mutta henkilöihin pääsee  kyllä sisälle  kirjan  edetessä. Parhaat  lähtökohdat saisi  lukemalla  tekijän edellisen  kirjan (Mimmi Seppä: ”Yli rajojen”). Tämä kirja  kyllä  toimii   muutenkin.

Toisesta  luvusta  mieleen  jäi erityisesti  ystävyyden  merkitys. Minun lapsuudessani  talkoot  olivat  vielä  yleisiä ja niiden  avulla  autettiin naapureita ja  tuttuja selviämään töistä  ja  tehtävistä, joista yksin  tai  yhden  perheen  oli mahdotontakin  selvitä. Talkoot  olivat  vastavuoroisia, pyyteettömiä ja välttämättömiä silloin  kun rahaa tai edellytyksiä  ostopalveluihin  ei  ollut. Talkoot  loivat  vahvaa  yhteishenkeä  ja  ystävyyttä. Minusta tässä kirjassa pizzerian  käynnistäminen  oli  tällaisen  talkootyön  malliesimerkki ja  hieno kuvaus yhteistyön voimasta.

Ystävyys on kirjassa  läpikäyvänä  teemana.  Ystävyys  lapsena, aikuisena, naapurien, perheen  ja  työkaverien  välillä. Joskus kuulee  väitettävän, ettei  aitoa  ystävyyttä voi  miesten  ja  naisten  välille  syntyä. Kirja  antaa  näillekin  väitteille  kuoliniskun.  Kyse  on vain aitoudesta, toisista  välittämisestä ja  avoimuudesta.  Ystävyyden  kunniaksi  lainaan  tähän  vielä pätkän Hertan  lausumaa runoa (Kahlil Gibran) Mimmin 50-vuotisjuhlaissa:

”Ystäväsi on peittosi, jonka kylvät rakkaudella ja korjaat kiitoksella.

Hän on pöytäsi ja lietesi

Sillä sinä tulet hänen luokseen nälissäsi ja haet hänen luotaan rauhaa.

Ja kun hän on hiljaa, sydämesi ei lakkaa kuulemasta hänen sydäntään.

Sillä ilman sanoja ystävien kesken kaikki ajatukset, kaikki toiveet, kaikki halut, syntyvät ja jaetaan iloiten suosionhuutoja kaipaamatta…..”

(Koko runo löytyy  Kahlil Gibranin teoksesta ”Profeetta)

Samassa  luvussa puututaan myös  yhteen suomalaisten  perheiden  perusongelmaan – puhumattomuuteen:

”…Tässä vaiheessa unettomuudesta ja yöllisistä itkuista tuli osa elämääni. Harmillisinta oli se, että  meillä vältettiin riitelyä ja samalla puhumattomat asiat etäännyttivät ja kasvoivat kohtuuttomiin . Sain  kuitenkin kakistettua Mikolle, että  mieltäni vaivaa se, että pankinjohtaja lainhuudatti talon fifty/fifty….

…Oloni  helpottui kun asia oli viety korjattavaksi.”

Samaa  asiaa käsitellään  myöhemminkin:

”…Riitaa  välttelemme  liikaakin, se on ongelmamme, emme halua loukata toisiamme, mutta samalla etäännymme.”

On tärkeää ja  hienoa, kun tämä  asia tuodaan kirjassa  esille arkisen  esimerkin kautta.  Paitsi että asiat joista ei puhuta,  kasvavat  mielessä kohtuuttomiin mittoihin, niin puhumattomuuden  takia  kuvitellaan  myös kumppanille  olemattomia  mielipiteitä. Useimmiten  asiat  ovat yksinkertaisia  ja helpompia kuin uskotaankaan, kun ne  otetaan  avoimesti  esille.

Sattumapakan  korteista Ranskaa  käsittelevä  jakso  on  kerrassaan  hieno, vaikka projektin  lopputulos  ei  olekaan  aivan  toivottu. Tässä  olisi  ollut  aineksia  ihan  omaan  kirjaankin, sillä  kuvaukset  ranskalaisista,  suomalaisista Ranskassa, taiteesta, pienistä  lemmenseikkailuista tai  niiden  aluista  ovat  nautinnollista  luettavaa. Ainoastaan  yhdestä  asiasta  olen  eri  mieltä. Normandian parhaita lahjoja  maailmalle  on  nimenomaan  calvados – toteaa Jorma  calvadoslasi  käden  ulottuvilla. Samat  sanat  voisi  kyllä  sanoa  muistakin  matkakuvauksista.  Paikkoja ja  kohteita  katsotaan ja lähestytään arvostavasti  ja  niistä ei  välity  vain tietoa,  vaan  myös tunnetta ja tunnelmia.

Elämä ei  ole  mitään  ilman  rakkautta,  eikä tällaista  kirjaa  voi  kirjoittaa ilman  sitä.  Aidon  rakkauden  lisäksi se tuo  esille  myös valitettavan  usein rakkauteen liittyvän tuskallisemman  puolen – piittaamattomuuden  toisen  tunteista. Kirjassa  tuodaan  hienosti esille, kuinka  piittaamattomalla  käyttäytymisellä, vain  omia  nautintoja  hakien, aiheutetaan  toiselle tuskaa  ja katkeruutta.   

”…Olin taas oppinut kantapään kautta, että mielikuvan takaa voi paljastua varsin erilainen persoona. Jalustalta  voi pudota syvään kuoppaan.”

Nämäkin  jaksot  voivat  olla  lohdullisia saman kokeneille  ja  heitä  on  paljon.  Pettymysten  sijaan kirjan tärkeämpi puoli on kuitenkin anteeksianto. Pettymyksen  ei  tarvitse päätyä lopulliseen  välirikkoon, vaan toisen  ymmärtämisen  kautta  uudenlaiseen  suhteeseen, jopa ystävyyteen. Kirjan Mimmi kykenee tähänkin. Vieläpä niin, ettei ummista  silmiään  menneelle, vaan  osaa  katsoa  eteenpäin, mikä  onkin tärkeintä. Monissa Mimmin perheen  juhlissa  Mimmin vierellä  ja  tukena  ovat niin aiempi  kuin nykyinenkin kumppani.

Kirja  näyttää  myös  selvästi  miten  tärkeää  on  kansainvälisyys, kielitaito  ja monikulttuurisuus siinä  mielessä, että  ymmärretään  muiden  kansojen  tapoja  ja  ajatusmaailmaa. Nuoriso  on tämän  jo  ymmärtänyt  mutta  kirja  osoittaa  miten  kielitaidon  puutteet ja nuiva  suhtautuminen ulkomaalaisiin  on  konkreettinen  kaupan  este. Avoimuus, kunnioitus, ymmärtäminen  ja  oikeastaan  myös  uteliaisuus  muita  kulttuureja  ja  elämäntapoja  kohtaan  on  avainasemassa.  Hyvän  kuvan  siitä  mitä  monikulttuurisuus  parhaimmillaan  on  saa  kuvauksessa  Hertan  syntymäpäivistä:

Hertan  kansainvälinen  ystäväpiiri tuli ammattiesiintyjien myötä  hyvin esiin. Aimo laski, että  lauluja esitettiin kuudella eri  kielellä. Tanssiesityksissä vioroon pääsivät kreikkalaiset, amerikkalaiset ja balkanilaiset. Mistä  maasta mahtoikaan  olla vatsatanssija Touria  suloineen ja salsaa esittäneet Adriana ja Maurizo. Runoja  oli  joka  lähtöön.”

Ja mikä  parasta,  hyvin  tähän  joukkoon  sopi myös Kiimajärven Valiotyttöjen  esitys. Tätä se  monikulttuurisuus  on parhaimmillaan.

Kielitaidosta, aktiivisuudesta ja oma-aloitteisuudesta  huolimatta työnhaku on Mimmille läpi  kirjan  jatkuva  ongelma.  Vaikeudet  työnsaannissa ja  työhaastatteluun  pääsyssä  tulevat  hyvin  ja pohdittuina  esille. Ilmaistyötä  on  kyllä tarjolla  mutta  vakituiseen  työhön  pääsy  on  vaikeaa. Surkuhupaisaa on,  kun  kurssilaisella  voi  olla  suurempi  palkka  kuin  ohjaajana toimivalla Mimmillä.

”- Työttömän työ on hakea töitä ja minä todella haluan ja tarvitsen työpaikan.

Vuoden aikana olin lähettänyt 231 hakemusta.

- Yhden käden sormilla voi laskea ne  kerrat jolloin pääsin haastatteluun. Aina nostettiin tikun  nokkaan ikäni, jota en  ollut maininnut hakemuksessa, samoin  puuttuva kaupallinen peruskoulutus.”

Aivan selvää on, että  ikä  on Mimmin työnsaantia  rajoittava tekijä. Yli  viisikymppisen  ja  varsinkaan  naisen  on  vaikea  saada  työtä. Vaikka  tuon ikäinen  nainen  on paras  mahdollinen  työntekijä, työuraa on jäljellä reippaasti  toistakymmentä vuotta, on elämänkokemusta ja työkemusta vaikka muille  jakaa, eikä ole  lapsenhoitohuolia. Nuorten  valittujen  työura  jää  varmasti  lyhyemmäksi, kun he  kokemusta  saatuaan jo  hakeutuvat  muualle.   Mimmin tarina  toivottavasti  osoittaa  tuhansille saman  kokeneille  naisille, ettei  vika  ole  heissä, vaan  työhönottajien väärissä  asenteissa  ja  mielikuvissa. Voi varmasti  sanoa, että Mimmi  olisi  ollut  paras  valinta  useimpiin hakemiinsa  tehtäviin.

Mimmillä  on kokemusta  hyvin  monenlaista  yrityksistä  ja  kirjassa on erinomaisen  tarkkasilmäisesti  arvioitu  myös eri  yritysten  toimintatapoja  ja  yrityskulttuuria. Näistä  arvioista  olisi  monelle  yritykselle  paljon  opiksi  otettavaa, niin  johtamisesta ja  henkilöstöpolitiikasta, työn organisoinnista, tiedottamisesta ja kannustamisesta  alkaen.

Kirjan loppuosassa tarina Mimmin  pitkäaikaisen  kumppanin, Alexin,  mielen  järkkymisestä  on pelottava  ja surullinen. Pelottavaksi  sen tekee  Alexin arvaamattomuus  ja  surulliseksi se, että  nähdään miten  avuton meidän järjestelmämme  on suojelemaan niin uhreja  kuin  sairasta  uhkaajaakaan. Säännöt  ajavat  ihmisestä  välittämisen  edelle. Alexin  mielen  järkkymisen  kuvaus  vaihdettujen  sähköpostien  kautta on  hieno  ja  toimiva  oivallus. Se tuo tarinaan  kiihkeyttä  ja  jännitystä. Alexin  loppu on valitettava ja traaginen  mutta  tavallaan  myös  lohdullinen ja  kuitenkin  taas  uuden  alku. 

Kun  lukee elämänkerrallista  kirjaa voi  lukijalle  tulla  helposti tirkistelijä-olo.  Tässä  kirjassa  se  on hienosti  vältetty. Mutta  siinä  on  kyllä  myös  toinen  puoli. Kirja painottuu  voimakkaasti  tapahtumiin. Kirjoittaja  tuntuu  jättäneen  hiukan  piiloon  sitä  omaa  itseään. Katsoo  itseäänkin  hiukan  ulkopuolisen  silmin. Joskus  se  on välttämätöntäkin mutta  välillä  haluaisi päästä syvemmälle  tunteisiin  ja  ajatuksiin.  Mutta kyllä  kirjailijalla on oikeus määritellä   miten  lähelle  hän  lukijan  päästää  ja  kyllä  hän tässä  kirjassa päästää  varsin  lähelle. Ehkäpä juuri  sen  vuoksi haluaisi  päästä  vielä  lähemmäs.

Elämässä  värit  vaihtelevat  kuin  siinä  iskelmässä  mainitussa räsymatossa. Niin tässäkin  kirjassa. Siinä on surua, rakkautta  pettymyksiä ja  iloa.  Mutta  kaikesta  huolimatta  tässä  kirjassa  nauretaan  paljon. Ei  muille,  vaan  omalle  itselle ja  niille suurille  ja  pienille  iloille, joita  elämä  tarjoaa  runsaasti  niille, jotka  osaavat  ne  nähdä ja  löytää.

Kirja on todellinen  runsaudensarvi. Tarinan tapahtumien mukana sitä  lukee ihmissuhderomaanina, perhe-elämän kuvauksena, matkakertomuksena ja myös  oppikirjana  yrittämisestä  ja  yrittäjyydestä.  Näiden  lisäksi se on  minusta myös  ylistyslaulu ystävyydelle.

”Minun onneni on ollut  nämä ystävyyssuhteet teidän kanssanne – ja muidenkin ystävien ja Marijan perheen kanssa muistutin.”

 Miten  tämä  kokonaisuus  saadaan  pidettyä  kasassa?  Kyllä  se saadaan. Mimmi  on kaikessa  mukana ja  tarina  kietoutuu  hänen ja  hänen  elämänsä  ympärille. Lähes kuusisataa  sivua hengästyttävästi  etenevää  tekstiä, eikä mieli tee  jättää  kesken.  Komea tilitys  ja hieno  lukukokemus.

Tämän kirjan  voima on elämässä, aitoudessa ja  ihmisten  arjessa, sieltä  löytyvät ne valot  ja varjot, naurut ja  itkut ja  myös toivo.