Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

 

Juha Siro: ”Yllämme kaartuva taivas”

Like Kustannus Oy 2019

322 sivua + selitykset  ja lähteitä, kirjallisuutta

Juha Siron uusin  kirja ”Yllämme kaartuva taivas”  saa  kylmät  väreet  kulkemaan selkäpiitä  pitkin. Ei siksi, että  kirja  olisi  jännittävä ( on se sitäkin), vaan  siksi, että  kirja  on todella  hyvä  ja ajankohtainen. Hyvin  kirjoitettu, aiheiltaan tärkeä ja totuudellinen  ja sopivasti  myyttinen.

Kirja  alkaa  vaikuttavasti  lainauksella Ilmestyskirjasta ja jatkuu  yhtä komeasti  vuoden 2026 tapahtumiin. Lainaus Ilmestyskirjasta antaa heti vaikutelman  siitä, että  tässä  on kyse  paljon  enemmästä  kuin yksittäisten  tapahtumien  kuvauksesta. Kyse on ihmiskunnan  tulevaisuudesta  ja  siitä osaammeko  oppia  mitään  menneisyydestämme. 

Kirja kulkee  kahdessa  tasossa , toisaalta  vuodessa  2026  ja  toisaalta  ajassa  fasismin noustessa  Saksassa  ja kulminoituu  toiseen  maailmansotaan  ja  vähän  sen  jälkeiseen  aikaan.  Vuosi  2026  on  otettu  Metropolis-elokuvan  tulevaisuusennusteesta.

Fasismin  nousun  kuvaus  ja  toisaalta  kuvaus  toisen  maailmansodan  tapahtumista  on  parasta  mitä  olen  aikoihin  lukenut. Asioita  katsotaan  ikään kuin sivusta  keskittymättä liiaksi  yksityiskohtiin. Juuri siten,  kuin  tavallinen  ihminen  asiat  olisi  voinut  kokea.  

Fasismin  pahuus  kasvaa  vähitellen, kunnes  se  on  peruuttamatonta.  Kirjassa  on hienosti  kerrottu  kuinka mm. juutalaisten  syrjintä  alkaa  vähitellen  voimistua. Alex  on juutalaispoika  ja oppilaita  on  pyydetty  tuomaan  kouluun  kolikko  ja  naula:

”…Oppilaat vasaroivat vuorollaan  naulan  levyyn merkiksi siitä, että  he  ovat liittyneet  uuteen  nuorisojärjestöön. Kerätyt kolikot  tullaan käyttämään sen  toimintaan.

Kun Alex aikoo tarttua  vasaraan, rouva Krauss pyytää hänet syrjään. Samoin käy kolmen muun  kohdalla. Lopuksi oppilaat ja muut  opettajat kuuntelevat, kun rouva Krauss kertoo yhtenäisestä kansankokonaisuudesta: millaisia ihmisiä siihen voi kuulua – millaisia ei.”

Pian tämän  jälkeen  palavatkin sitten  synagogat ja  juutalaisten  järjestelmällinen  ahdistelu  ja  tuhoaminen  alkaa.

Sotaa edeltävä ja sodan  aikainen  propaganda  on kerrottu  hienosti  ja  samoin valokuvien  merkitys  tässä toiminnassa. Helsingin  Sanomissa  oli  juuri (3.3.2019)  artikkeli ”Seitsemän valekuvaa, joilla  lietsottiin sotaa”. Artikkeli  käsitteli  Intian  ja Pakistanin  konfliktia.  Kirjassa on sotapropagandan  todellisuus  kuvattu  tätäkin  paremmin.

Jossakin  vaiheessa ihmiset aina  alkavat  tajuta, ettei  lupauksissa  olekaan  katetta ja usko on saatava  ylläpidettyä. Tämänkin  kirja  kuvaa  hienosti. Siinä  todetaan:

”Hulluuden  ja haaveiden  hiillosta voi pitää yllä  lupauksilla ja  täyttymyksen  tunteita lietsomalla.”

Tämän  jälkeen  kirjassa  on propagandaministerin  puhe  jossa  hän  sanoo mm.:

”…Teidän on  käytettävä murhaajien  tuhoamiseksi keinoja, jotka eivät  ole meidän tapojemme  mukaisia, mutta  välttämättömiä. Sotilaamme  ovat kansallisajatuksen välikappaleita ja heille on uskottu totunnaisen ja yksipuolisen sotilasperinteen ylittäviä tehtäviä. Totaalinen sota on  lyhin sota.”

Tällä  puheella  on suora analogia  kirjan  alussa  olleen  terroristijohtajan  yksinpuheluun.  Toinen  vastaavanlainen  analogia  on  siinä, kun terroristijohtajaa  haastetelemassa  ollut Aviel  pakotetaan  surmaamaan  vangittu  nuorukainen vuonna 2026. Sodan aikana ”poika”, jonka  silmillä  asiat  kuvataan, pakotetaan  vastaavasti  surmaamaan  kaksi  vankia:

”Ilman taistelua ei ole olemassaoloa, majuri sanoo. Kun aines on jo mädäntynyt, ei ole mitään  tehtävissä. Emme taistele täällä olemassa olevan, vaan tulevan puolesta.

Konepistoolin piippu painetaan pojan  kylkeen.

Hän on jo  irronnut omasta itsestään, kiskaistessaan penkin tuomittujen  alta. Kuolleilla on  kaikki hyvin, hän ajattelee. Paremmin ei  voisi  olla. Kaikki on täytetty, eivätkä he ole  enää  mitään vailla.”

Nämä  analogiat  ovat  tärkeitä,  jotta  osaisimme  ottaa  oppia  menneisyydestä,  vaikka  väite siitä, että  historia  toistaa  itseään ei  sanatarkasti  pidäkään  paikkaansa. Paha  etsii  aina  itselleen ja  ajalle sopivimmat  muodot,  mutta  vaikka  tapaukset  ovatkin  omanlaisiaan, tietyt  perusasiat  säilyvät  ja  ne  on  havaittava. Siihen  kirja  antaa  hienon  ohjeen opettaja Spahl:n suulla:

Epäile kaikkea. Niin kuin seisova vesi mätänee, myös  äly pilaantuu jollei sitä käytetä. Ja vaikka kuulostaisi kuluneelta, pitäkää mielessänne, että  taiteilija  katsoo aina ja kaikkea  kuin ensimmäistä  kertaa - ….

…Kaikkialla on jotain kätkettyä, joka on valon  ja pimeyden keskivaiheilla, jossa on kumpaakin, ikään kuin valoisaa varjoa tai pimeää valoa. Etsikää sitä.

Kirja  ei kaikesta  huolimatta  ole  synkkä  ja  raskas.  Se  pitää  sisällään  myös  kaunista rakkautta  ja  synkimpien  hetkien  keskellä  näkyy  yllättäviäkin  inhimillisyyden  ja  välittämisen  välähdyksiä, jotka  lopultakin  luovat  uskoa  paremmasta  maailmasta  ja  tulevaisuudesta.

Kirjan  loppukappaleet  ovat  eräänlaisia  epilogeja. ”Poika”  päätyy 1951  Venetsiaan  ja oppii  purkamaan sodanaikaisia  kokemuksiaan  kirjoittamalla.  Terroristijohtajaa  haastatellut Aviel  ystävineen  yrittää  päästä  pois  aavikolta  ja  matkallaan  kokee  pakolaisuuden  todellisuuden  ja epätoivon.  Mytologinen  tarina  päättyy  kun ”Itämaan tietäjät”, Aviel  ystävineen, löytävät  vastasyntyneen  lapsen  äiteineen ja häntä  auttaneen miehen  ja mummon  ränsistyneestä  rakennuksesta ”sillä heille  ei  löytynyt  sijaa majatalosta”. Lapsi  on tyttö.

”Hän näkee raiskatun neitsytäidin – tai hengestä hedelmöittyneen – hän katsoo lapsen hymyä ja kuulee siunauksen, rukouksen ja kiitoksen: Kiitetty  olkoon Isä, Cabrel sanoo. Sinä annat  meille uuden  mahdollisuuden.”

Tämä  on  kerrassaan  hieno  kirja, tärkeä  ja  aina  mutta  erityisesti  nyt ajankohtainen  sekä  upeasti  kirjoitettu.  Kirjaa  antaa  väljyyttä  ajatuksille  liikkua  ja  mikä  tärkeintä - riittävän  suuren  ripauksen  toivoa.