Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Laura Lindstedt: ”Ystäväni Natalia”

Teos 2019

217 sivua + luettelo Natalian  kirjahyllyn kirjoista

Jostain syystä silmäni  tarttuivat kirjan ensimmäisillä sivuilla  seuraavaan  pätkään:

””Natalia” ei istunut venäjänsiniseen nojatuoliin, jota tarjosin hänelle kuten jokaiselle potentiaaliselle asiakkaalleni. En tuputa vaan ojennan kättäni tuolin suuntaan ja avaan samalla hieman kämmentäni. Nyökkään kannustavasti, mutta pienieleisesti, minkä jälkeen jätän potentiaalisen asiakkaan hetkeksi rauhaan.”

Syynä oli se, että tässäkin  pätkässä ilmeni tekstin hieno viimeistely. Ja nimenomaan positiivisessa  mielessä. Tuntui siltä, että  jokainen  sana oli tarkkaan  harkittu  ja oikealla  paikallaan.  Sillä  oli toinenkin  vaikutus. Kirjan psykologista tuli  heti  luotettavan ja  pätevän vaikutelma.  Kielen ja  sanojen  merkitys perusteellaan  vielä  myöhemmin  kirjassakin:

”…Mutta minulle sanat eivät ole  yhdentekeviä. Sanat, ja myös niiden keskinäinen järjestys, vaikuttavat kaikkeen, teenhän asiakkaiden kanssa töitä kielen avulla. Tai ehkä pikemminkin kielen kautta? Ei, ei sittenkään. Ei missään nimessä! Mehän työskentelemme kielessä niin kuin kilpauimari työskentelee vedessä, niin kuin lintu lentää ilmassa, mato möyrii maassa ja puu palaa tulessa. Ja koska kieli on elementtimme, olisin vastuuton, ellen huoltaisi sitä aina kun  mahdollista.”

Ja tämähän toimii. Lukeminen  on puhdasta  nautintoa.

Kirjan alussa Natalia tulee  tapaamaan terapeuttia, psykologian tohtoria.  Ja keskustelujen  jälkeen  he päättävät kokeilla  terapeutin  omaa  metodia ja harjoitteita, joiden  avulla Natalian  seksuaalielämä tervehtyisi. Annetut  harjoitteet  puretaan  sitten  viikoittaisissa  istunnoissa. Näiden  purkutilanteiden  sisällöistä  muodostuu  tämä  kirja. Niissä  käsitellään lapsuuden  kokemuksia, perhesuhteita, feminismiä, seksuaalisuutta, taidetta  jne.

Kuntoutusohjelmaviikon  keskustelu Sartren  filosofiasta  on  kerrassaan  herkullinen.  Natalian  mukaan  hän  löysi mm. seuraavanlaisia  Sartren ajatuksia ruotsalaisesta feministisestä  lehdestä:

”Sartre kirjoitti: Naisen elin on ennen kaikkea aukko

Sartre kirjoitti; Naisen  sukuelin on kuin kaikki muutkin aukot, anomus olemassaolosta.

Sartre kirjoitti: Nainen itsessään anoo vierasta lihaa, jotta se muuttaisi hänen olemisensa täydeksi penetroimalla ja hajottamalla hänet.

…”

Kirjassa  käännetäänkin asiat  hienosti  toisinpäin:

”Sartre ei takuulla ajatellut: Minun elimeni ennen kaikkea yksinäinen ja odottava.

Sartre ei myöskään ajatellut: Minun sukuelimeni on niin kuin kaikkien miesten sukuelimet: anomus odotuksen lopusta.

Sartre ei ajatellut: Anon vierasta lihaa, jotta se muuttaisi olemiseni merkitykselliseksi kätkemällä ja imemällä minut tyhjiin, jotta voisin taas täyttyä.

…”

Juuri  näin.  Kun osataan  katsoa  asioita eri  suunnista voidaan  yksipuolisten  näkemysten  onttous  paljastaa. Vieläkin naista arvioidaan eri  kriteerein  kuin  miestä.  Voisi  jopa  jatella, että  kun Natalia  luokitellaan  nymfomaaniksi  niin  vastaavassa tilanteessa miestä  kutsuttaisiin naistenmieheksi,  joka  onkin sitten  positiivinen  termi. Ainakin  miesten  mielestä. Kirjassa  näihin ajatuksiin  johdatellaan  hienosti  Natalian 7-vuotiaana  roskiksesta  löytämän sarjakuvalehden  kautta.

Kerrotaan  kirjassa  toki seksistä  ja seksuaalisuudestakin.  Natalian  kertomusten  kautta pohditaan  miten  lapsuuden  kokemukset tai  isä- ja äitisuhteet vaikuttavat  ja  heijastuvat myöhempään  seksuaalisuuteen  ja  seksistä saataviin  nautintoihin.  Toivoisin, että  kirjan  kautta  opittaisiin  ymmärtämään  ja  hyväksymään erilainen  seksuaalisuus silloin,  kun  se  perustuu  kumppanin  kunnioittamiseen.

Myös  avioliiton  ulkopuolisissa  suhteissa  kehittyviä  vinoutumia  käsitellään  hienosti.  Niissähän  usein  mies  (useimmiten  mies)  helposti  esineellistää  kohteensa,  vain  nautintonsa  välineeksi. Samassa  tarinassa  Natalia  kertoo  hienosti,  miten  avioliiton  hehku miesten mielestä  helposti  katoaa:

”…Jotain minä näistä  kohtaamisista kuitenkin aina opin. Kuten sen, että helvetti on täynnä miehiä, joiden vaimoilta katoavat mystisesti yhdet jos toisetkin heille syntymässä suodut ruumiinosat. Tiesitkö Sinä tätä? Makaako sohvallasi vaimoja, jotka ovat heränneet  huomaamaan, että  heillä ei ollutkaan sitä, eikä sitä eikä sitä eikä sitä?”

Kirjan  loppupuolella  Natalia  muuttuu Veronicaksi ja paljastuu, että  hän tuntee  häpeää  yhdynnässä  kokemansa fyysisen  ja henkisen  nautinnon  takia:

”En ymmärrä mistä tämä häpeä tulee, ja onko se loppujen lopuksi edes häpeää…vai jotain aivan  muuta…Tuo tunne tulee sisälleni samanlaisella voimalla kuin viimeinen kiskaisu, alas veto, jonka jälkeen kaikki, aivan kaikki, on ohitse…ja sittenkin, tästä häpeästä huolimatta, siitä huolimatta, että  olen lakannut uskomasta rakkauteen…pystyn  yhä palauttamaan tuon tunteen sisälleni…pelkkä kannateltavana olemisen ja täyttymisen muisto saa vaginani kouristelemaan…”

Tätä kokemusta ei terapeutti  ymmärrä  vaan toteaa ”En ole koskaan ymmärtänyt ajatuskuviota, jossa penetraatio siirretään jonnekin sfääreihin”. Hän  kutistaa tapahtuman  pelkäksi  mekaaniseksi  liikkeeksi. Tässä  on selvä analogia  luonnollisten  ja  ihmisten rakentamien  laitteiden  välille.  Luonnon rakenteet  ovat  monimutkaisia  ja  moniulotteisia ja niiden  kaikkia  vaikutuksia  tuskin  koskaan  opitaan  tuntemaan.  Ihmisten tekemät  rakenteet  ovat  rajallisia  ja yleensä  yhtä  tarkoitusta  varten. Rakkaus ja  rakastelu  ovat  asioita,  joilla  on  monenlaisia  vaikutuksia  ja  niiden  upottaminen  yksinkertaiseen  kaavaan  voi  joissakin  tapauksissa  olla  vahingollista.

Kirjassa  taide  on  tärkeä  taustavaikuttaja ja antaa  tarinalle  merkittäviä  ulottuvuuksia. Taiteilijat  ovat  osin todellisia ja  osin tarinaa  varten  luotuja. Elise Watteauvillen ”Suukorva”-teos tekisi  mieli jopa nähdä  ja sen  tausta  ja  yhteys Paul Valeryn  runoon antaa sille vielä  lisää  syvyyttä. Aidon  Niki de Saint Phallen työt  ovat  osa tätä tarinaa.  Mutta  on  myös  mukava  ajatella, että todellisilla taiteilijoilla  on enemmänkin samanlaisia vaikutuksia – niin tosielämässä  usein  onkin mutta  huomaamatta. Kirjassa  todetaankin  taiteen ja terapian  yhteyksistä:

” Mitä toden  ja sepitteen rajankäyntiin tulee, se sanottakoon, että  kerrostushoidossa harjoitteiden faktuaalisella totuusarvolla ei ole suurta  merkitystä. Koko jutun juju on siinä, että  harjoitteet ilmentävät taiteen lailla asiakkaan sisäistä todellisuutta.”

Ei huolta, ei  kirjan  ulottuvuudet  vielä  tähänkään  lopu. Kirjan  viimeisessä  osassa  puhuu Natalian  piirtämä  vulva  ja  siinä  yhteydessä  paljastuu  kiinnostus  terapeuttiin  tavalla,  joka  panee  miettimään  kirjan  kokonaan  uudelleen. Samalla  voi  miettiä, onko  terapeutille  tärkeämpää  oman  metodinsa testaaminen  ja  kokeilu,  kuin  katsoa aitoa elämää  ympärillään.

Moniulotteinen, ajatuksia  herättävä  upea  kirja.  Mielestäni  jopa  paras Laura Lindstedt:n kirjoista.