Joel Lehtonen:"Putkinotko"

 

 

Joel Lehtonen: ”Putkinotko”

Kirjasta Joel Lehtonen: Valitut teokset III

Toimittanut Pekka Tarkka

Otava 1982

341 sivua

Kirja ilmestyi alun perin vuosina 1919–1920 kahdessa osassa, Putkinotkon metsäläiset ja Putkinotkon herrastelijat (Wikipedia)

Putkinotko  on  hienoimpia  ja tärkeimpiä  suomalaisia  klassikoita. Sen  alkutaival  ei  suinkaan  ollut  ruusuinen sillä V. Tarkiainen  ei  kirjasta pitänyt  ja V. A, Koskenniemi  kirjoitti: ”En voi myöskään olla hiukan valittamatta sitä, että Lehtosen veroinen kirjailija tuhlaa kykyään aiheellisesti siksi vähäpätöiseen kuvaukseen kuin hänen ”Putkinotkonsa”. (Aika  1920)”. Lehtonen totesi  arvostelujen  perusteella  kirjeessään Kalle Carlstedtille (205.6.1920): ”En tiedäkään, mihin suuntaan nyt rupeaisin töhrimään; minulle itselleni oli ”Putkinotko”, vaikka lopullinen arvostelu sen köykäiseksi lienee löytänytkin (ja voi olla varsin oikeassa), minulle se oli jonkinlainen piste pitkän kappaleen perässä.”  Myöhempi aika on kuitenkin  arvioinut  kirjan  kaikkea  muuta  kuin  köykäiseksi.  Hieno ja  kunnioittava  arvio  kirjasta  löytyy  Pekka  Tarkan  kaksiosaisen Joel Lehtosen  elämänkerran toisesta osasta:  ”Joel Lehtonen II, Vuodet 1918 – 1934”.

Kirjallisuustutkijat  korostavat sitä, että  kyseessä  on  yhden  päivän  romaani  tai että  kyseessä  on moderni  romaani, yhteiskuntatieteilijöiden  mukaan  se on tärkeä yhteiskunnallinen  romaani. Lehtonen  itse  kutsui  kirjaa naturalistiseksi. Tavalliselle  lukijalle  nämä määrittelyt  eivät  ole  erityisen  tärkeitä. Itse  kirjan  sisältö  on  tärkein. Yhden  päivän  romaanina  kirjassa  kuitenkin  korostuvat  enemmän  tapahtumat,  kuin pitkäjänteisesti  rakentuva  juoni. Ja  tapahtumia  kirjassa  todella  riittää. Ne Lehtonen  kuvaa  rehevästi ja usein  myös  hymynkare  suupielessä. Lainaan  tähän pätkän  kirjan  alkupuolelta. Juutas  on riidellyt vaimonsa Rosinan  kanssa ja  suutuspäissään lähtenyt ”lääniin”  tyhjän  matkalaukun  kanssa.  Puolen  virstan  päästä  hän istahtaa  pohtimaan  asioita:

”…Tunnin parin päästä ne rupeavat kotona syödä riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja jamurakoita perunoita, Käkriäisen omia viljelmiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita, sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs nämä nyt omenat … Muttisen, ennen … ruuan rinnalla. Ei niistä  oikein ihmisen  maha täyty. Ja voita ne syövät! Japerkaavat eilisiä kaloja, jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan Olihan niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimäähän ne hörppivät päälle, piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä kaljatynnöri.”

Ja niin Juutas  kääntyy  kotia  kohti.

Yhden  päivän  romaani  alkaa  komealla luontokuvauksella Saimaan  ja Putkinotkon ympäristön  maisemista. Vähitellen kirjan alussa luonto  ja putkinotkolaiset  heräävät. Päivään liittyy heinätöitä,  Rosinan  ja lasten  matka kaupunkiin  ja Juutaksen tekemä jauhojen hakumatka. Tuo jauhojen hakumatka  on kirjan  nautittavimpia  jaksoja, joten sen  saatte jokainen  itse  kokea. Päivän aikana Rosina  alkaa myöshoukutella  Juutasta  pontikankeittoon, sillä pelkällä  viinanmyynnillä  osa  tuotosta  mene  muille. Kaupunkimatkalla Rosina hakeekin Putkinotkoon  veljensä Maunon,  jolla  on  jo kokemusta pontikankeitosta ja  joka  tuo mukanaan tarvittavat  laitteet. Jauhojen hakumatkalla  Juutaskin  alkaa  kypsyä  ajatukseen. Juutas kuitenkin  kieltäytyy  kun  Mauno yrittää saada  hänet pakolla  mukaan. Lopulta yhteisvoimin ja monen  mutkan kautta  myös Juutas  saadaan  ajatuksen  taakse. Kirja  loppuukin  illanhämyiseen  veneretkeen, jossa Juutas kumppaneinen  löytää  suojaisan  paikan  pontikankeittoa  varten.

Juutas  perheinen  on vuokralaisena Putkinotkossa. Vuokranantaja Muttinen  on  antanut sen  vuokralle  vähäisiä  omaan  huvilaansa  liittyviä  töitä  vastaa. Putkinotko  elättäisi  hyvin  Käkriäisten  perheen  mutta Juutas ei saa töitä  tehdyksi ja perustelee  asiaa sillä, ettei Putkinotko  ole  oma:

”Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole  oma. Olisipa se oma! Silloin olisi lähtenyt tuke tuolta purostakin, josta lammen  vesi ei nyt pääse  järveen, vaan estää niityn ja suon kasvamasta….

…

Mutta koska kerran kerran Muttinen rupesi häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia.

Oma paikka pitäisi olla. Sitä … sitä kun hän hoitaisi!”

Omaa tekemättömyyttään Juutas  näillä  ajatuksilla  puolustaa. Vaikka  Juutas  onkin  hyvä  työmies,  silloin  kun saa  aloitettua, niin tuota  aloittamista  tapahtuu  turhan  harvoin. Muttinen  on  kyllä jo laatinut  tilan  luovutuskirjan, jolla  tila siirtyisi Käkriäiselle,  mutta  lopullista  ratkaisua  ei  kirjassa  vielä  tapahdu.

Kirjassa on muutamia  kiinnostavia  kontrasteja. Yksi  on  luonnon  kauneuden ja Käkriäisten  elämän ja elinympäristön resuisuuden  välinen  ristiriita. Lehtonen  kutsui  itse  hahmojaan  metsäläisiksi. Kontrastista  huolimatta on kyse myös yhteiselosta luonnon kanssa. Yksi  hienoimpia kohtia  on kuvaus heinänteon lepotauosta. Tässä  pätkä siitä:

”  Sitten he vaikenavat ja ovat kaikki torkahtaa. Niityllä on hiljaista. Ei kuulu edes pienen ja mustan Sanelman touhuavaa puhelua tuolta heinäkasojen takaa. Sanelman joka on saatu katsomaan niitylle tuotua ja hiukan itkeskelevää pientä Luukasta. Ja Repekka on lakannut ajelemasta perhosia, joita lentelee paljon ilmassa: tuossa letkuttelee valkeita kaksi perätysten. Ja jokunen perhonen on punainen, ja muutamat ovat ihan mustia ja suuria Aurinko säkenöi korkealla päitten päällä, säkenöi kuin peolistä. Ja sirkat sirisevät ruohistoss, aivan kuin lepoon kutsuvat. Pilvenhattarat liikkuvat riemullisina ilmavalla taivaalla. kaukana luoteessa, josta niitä näkyy laakson lomasta, alhaalta ilmarannalta, ne punertavatkin. Kovin painosta ja hiostaa: pilvet tekevät ukkosta.”

Toinen kontrasti  on köyhien Käkriäisten  ja  rikkaan  ja unelmissaan  elävän Muttisen  elämäntavan  välinen  ristiriita. Tai  yleisemminkin rikkaiden  ja  köyhien  välinen  ristiriita, jonka  Juutas kokee  erityisesti jauhojenhakumatkallaan. Sitä ei  hälvennä  edes  Muttisen avuliaisuus ja myötämielisyys,  joka Käkriäisten  mielestä  on  kuitenkin   vähäistä  mahdollisuuksiin  nähden. Vaikka Muttinen  ymmärtää  tämän, ja toteaakin:

”Ikävää on huono väli … kansan kanssa. Ei, loppu tästä täytyy tulla.  Ja minä aionkin sen  tehdä…”

 ei se kokonaisuuden  ilmapiiriä pysty  muuttamaan. Lopun ampumakohtaus  on esimerkki siitä, että elämäntilanteiden  ristiriidat  ovat  kärjistymässä.  Ja tavallaan  Lehtonen kuvailee tässä  myös  Suomen yhteiskunnallisia  ristiriitoja.

Vaikka naisen asema  ei  kirjassa olekaan  temaattisesti  esillä, osoittaa se, kuinka naisten hyväksikäyttö, erityisesti nuorten  ja  köyhien,  oli  oikeastaan  maan  tapa. Naisten heikko asema  paljastuu  kirjassa selvästi, vaikka  sitä ei  korostetakaan. Rosinakin  alkaa jo väsyä  jatkuvaan  synnyttämiseen  sillä 11 lasta kyllä jo  riittäisi,  mutta vaikka  hän yrittää saada  tukea  ja  neuvoja  ehkäisyyn, jää hän  ilman  apua. 

Muttinen naisystävineen saapuu  kirjan lopussa  huvilalleen  ja  yhteinen saunomiskohtaus  luo illuusion yhteiselämän mahdollisuuksista,  mutta erot elämäntavoissa  ja elämän edellytyksistä  kuitenkin  korostuvat,  kun  kummallakin  puolella myös aseet  tulevat  näkyviin. Metsäläisten  matka  jatkuu pontikankeittoon. Muttinen  nauttii lomastaan  kauniin  luonnon  keskellä.

Putkinotko päättyy  oikeastaan valoisissa  tunnelmissa. Juutas  löytää ystävineen viinanpolttoa  varten  oivallisen  paikan  ja  kaikki  mahdollisuudet  ovat  auki. Muttinen sanoo  Lydialle  allekirjoittavansa  luovutuskirjan  ja Putkinotkon  pirtin seinän  korjauksesta  on suunnitelma mutta sen  käytännön toteus on tietysti  vielä epävarmaa.

Lehtonen  kirjoitti Putkinotkoon  kuitenkin  kolme  epilogia  joita  ei  normaalisti  ole  julkaistu  kirjan  mukana. Ne  antavat  tulevaisuudesta  perin  toisenlaisen  kuvan. En  kerro  niistä  tässä  enempää  mutta  kiinnostuneet  voivat  lukea  ne  esim. Joel Lehtosen  koottujen  teosten IV osasta. Ne on  koottuinakin  julkaistu  nimellä ”Putkinotkon epilogeja” (Korpi ja puutarha) 1923.  Epilogit  ovat  nimeltään:

                             Metsän pojan unelma

                             Korven henki

                             Ananiaksen kolme lähtöä kotoa

Muttisen  ja  myös Juutas Käkriäisen  taustoista  ja suhteista voi  lukea  enemmän  teoksista ”Kerran kesällä” ja ”Kuolleet omenapuut”.

”Putkinotko” on  upea  kirja täynnä rakkautta luontoon ja lempeän  humoristista  suhtautumista  ihmisiin, heidän  vikojaan  peittelemättä.  Se näyttää  myös  kontrastin vauraan  ja metsäläisen  elämäntavan välillä.   Hyvin usein ”Putkinotko” sekoitetaan ”Ryysyrannan Jooseppiin” ja ”Punaiseen viivaan”  mutta samanlaista  synkkyyttä  ja  katkeruutta  ei  tässä  kirjassa  ole. On sanottu, että ”Putkinotko”  on ensimmäisiä  yhteiskunnallisia  romaaneja  ja  myös  sellaisena  se kannattaa  lukea.  

 Minulle ”Putkinotko” on aina  ollut  tärkeä  kirja  ja  jokainen  lukukerta on  omanlaisensa  kokemus. Tällä  kertaa se  tuli uniinkin  ja kehitin  unessani  kirjaan sellaisia  juonenkäänteitä, että  Lehtonenkin  olisi  ollut  niistä  kateellinen. Edellisellä  lukukerralla  korjasin  Muttisen  laituria, eikä  siitä  tullut  sen  kummempaa, kuin  Juutas Käkriäisen  aikomuksistakaan. Tämä on  kirja joka kannattaa lukea.