Wilma-Emilia Kuosa: "Titaanisydämen anatomia"

 

Wilma-Emilia Kuosa: ”Titaanisydämen anatomia”

Basam Books 2020

127 sivua

Tämä  kirja  on runoelma. Muutaman  luetun sivun  jälkeen alitajunta  pani  hakemaan  hyllystä Aleksandr Pushkinin  runoelman ”Jevgeni Onegin”.  Ilmeisesti  tähän  oli  syynä runoelman  muoto  ja  toisaalta se, että tuntui kuin Wilma-Emilia Kuosa  olisi  osannut  tavoittaa ihmismielen  ja  tunteiden  yhtäläisen  kirjon Pushkinin runoelman kanssa,  vaikka se onkin nykyisen  elämäntavan takana  piilossa,  aivan  eri  tavalla  kuin Pushkinin  aikaan. Ei  ole enää kävelyjä päivänvarjon  kanssa  puistokäytävillä, vaan  enemmänkin  nojailua  baaritiskeillä. Kuitenkin  ne  tunteet ja tuskat  ovat ihmisen sisällä  samalla  tavalla. Kun näin erilaiset ja erilaiseen  aikakauteen kuuluvat  kirjat  koskettavat samalla  tavalla, on niissä  tavoitettu  jotain yleisinhimillistä.

Vierastin aluksi  kirjan  takakannen  esittelyä: ”Titaanisydämen anatomia on Y-sukupolven rakkaustarina. Yhden ihmissuhteen  tulinen kehä.” Mutta  lukemisen  jälkeen  pitää sanoa, että se  osuu  oikeaan. Samat tunteet  ja tuskat  kuin Pushkinilla, tuodaan tässä  nykysukupolven kokemina tuoreesti  näkyville. Minulle  kirja  herätti  ajatuksia  myös  toisinpäin.  Olemmeko tässä  muutoksessa menneet oikeaan  suuntaan? Onko tunteiden avoimuuden  sijasta  menty  entistä enemmän  peittelyyn ja esittämiseen, aidon kokemisen  sijaan? Kirjan loppuosan ”Lauluja” osiossa  kohdassa  ”Tämä temppu” asia  kuvataan  hienosti:

”…

Mitä kamalammalta tuntuu

sitä paremmin sonnustautuu

kietoo kivun silkkiin antaa sen valua uurteita pitkin

käärii häpeän turkkiin

pitää sen  lämpimänä

koristaa kaulan kullalla

se häikäisee katsojansa

…

koska tämän kauneuden alla

on itkevä pettynyt akka”

Tämän  kirjan  alussa  sitä aitoa intohimoa kyllä  löytyy ja peittelyä enemmän sitten siinä  vaiheessa,  kun tuo tunne halutaan  takaisin. Kirja  on raaka, peittelemättömän paljas, kaunis  ja nykyaikaa. Se  on myös terapiaistunto  ja sellaisena  tarpeellinen  useammalle  kuin uskommekaan. Kirja on erään rakkauden anatomia,  kiihkeästä intohimosta pettymysten ja pettämisten, väkivallan ja alkoholin hämärtämän todellisuuden  kautta eroon saakka. Tämän kehityksen  loppuruno ”Eutanasia”  on kirjan  hienoimpia  ja kerrassaan  upea  yhteenveto kirjalle. En  voi olla  vertaamatta  sitä  ”Jevgeni Oneginin”  lopussa  olevaan Tatjanan puheeseen  Oneginille. Tuo  kohtaus on Dostojevskin  mukaan  yksi  kirjallisuushistorian  koskettavimpia. Koskettava  on  tämäkin  ja ennen  kaikkea  se on aitoa nykytodellisuutta. Lainaan siitä  tähän vain pienen pätkän lopusta:

”…

itsetunto menetettynä mieli käyttökelvottomana

sydän nyrjähtäneenä silmät epäilystä verillä

perhesuhteet puhkottuna

ystävyydet tuhottuna

mun on todettava

etten enää jaksa

hautaholvini palatsiksi käy hotelliaulan

   hissi, jonka ovien  takaa paljastuvasta

   peilikuvasta heijastuu nainen joka ei osaa

                        enää itkeä ennen kuin on myöhäistä

                   painan ylimpään kerrokseen ja juon

                   meidän erolle shamppanjaa, joka puree

                   kuin käärmeenmyrkky”

Tämä Eutanasia-runo on koskettavuudessaan ja paljaudessaan parasta mitä  olen  aikoihin lukenut.

Kirjoittajan  monitaiteellinen  tausta  näkyy myös  kirjassa. Erityisesti  tekstin  rytmissä. Olin  itse  siinä  onnellisessa  asemassa, että pääsin Runokuun aikana  näkemään Wilma-Emilia Kuosan runoesityksen. Hän tehosti  esityksiä  tanssimalla  ja  vaikka  Lavaklubin  lavan  ahtaus  ei  paljoa  mahdollisuuksia  antanut, toi tanssi  runoihin  uuden  ulottuvuuden. Rytmi sanojen  ja lauseiden  välillä  tuo tekstiin tavallaan  uuden  maailman.

”…

mutta minusta en luovu

petokseen en taivu

valheeseen tuudittaudu

en edes paikasta

sun ajassa

…”

Kirjan  loppuosio ”Laulut”  on  kaunis  ja  toisaalta  myös eräänlainen  yhteenveto  koko  kirjalla. ”Jälkivirsi” on hieno  kiteytys:

”Kyllä se taas kirpasee

mutta ainakin muistan

mitä on kun tuntee

kuinka mustelman

jälki lähtee”

Tämä on tärkeä  kirja. Tärkeä  kokemuksien ja avoimen  rehellisyyden takia. Se on niin aitoa  nykyaikaa  kuin vain  voi olla, joten siitä  löytää  itsensä, kokemuksensa  ja  ongelmansa. Kun Pushkin  jätti Oneginin ilman  tulevaisuutta, ei Wilma-Emilia Kuosa  sitä tee, vaan vie myös eteenpäin. Ja siltä  kannalta  kirjan viimeisen sivun ”Kiitokset”  ovat  olennainen  osa  tätä runoelmaa ja  ovi  eteenpäin. ”Titaanisydämen anatomia” on kaunis ja ruma,  koskettava ja aito, nykyelämään ja  kokemuksiin perustuva runoelma. Kirja  jättää jäljen ja myös toivon. Kiitos tästä  kokemuksesta.