Hae tästä blogista

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Mikko Kamula:"Tuonela"



 

Mikko Kamula: ”Tuonela”

Gummerus 2019
702 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Noponen


Kirja  kolmas  osa Metsän kansa-sarjaa.  Aiemmat  osat ”Ikimetsien sydänmailla” ja ”Iso härkä”

Mikko Kamulan ”Metsän kansa”-sarja,  joka  nyt  etenee  kolmanteen  osaansa ”Tuonela”,  on erinomainen  kirja  kaikille  suomalaisuuden  historiasta  ja  suomalaisten perinteisistä  uskomuksista  kiinnostuneille. Kaikella  sillä  on  jälkensä  vielä  meidän  tämänhetkisessäkin elämässämme, tavoissamme  ja  kielessämme.  Tärkeää  on, että  Mikko Kamula  kuvaa  nämä  uskomuksemme  ja  tapamme  tarkasti  ja  hyvin. Nämä asiat  on saatu  uskottavasti  liittymään  Juko Rautaparran  perheen tarinaan.

Sen  lisäksi, että  kirja esittelee tarkasti perinteisiä  uskomuksiamme, jumaliamme ja tapojamme,  ovat  kuvaukset  vanhoista  työtavoista ja  menetelmistä tarkkoja. Esimerkiksi Heiskan  miekan  valmistusta  kuvataan  yli  kahdellakymmenellä  sivulla,  eikä  siinä  ole yhtään  sivua  liikaa, niin  kiinnostavasti  se on  esitetty. Myös  perinteiseen   lääkintään  ja  parantajiin  liittyvät  osat  ovat  kiinnostavia. Vaikka  kuvaukset  ovat  tarkkoja, pitää  muistaa,  ettei  kyse  ole  kuitenkaan  oppikirjamaisesta  tiedosta.  On kyllä  toivottavaa että  tekstit  innostavat  ihmisiä  tutkimaan  lisää. Esimerkiksi  lääkekasvien  käytön  tuntemuksen  merkitys  varmasti  kasvaa  vielä  tulevaisuudessa.

Kirjassa ”Tuonela” on  oikeastaan  neljä  olennaista  tarinaa.  Tärkein  on  tietysti   Tenhon ja Yörnin äijän  vaellus Tuonelassa. Toinen  tarina  on  karjalaisten ryöstöretki Savoon  ja  siihen  liittyvä  pelastus- ja kostoretki.  Kolmas  on Heiskan avioitumiseen  liittyvä  tarina  ja   neljäs on  tarina Varpun aikuistumisesta. Kaikki tarinan  ovat  upean  koskettavia ja hienosti aikaan  ja perinteisiin  liittyviä. Ne tekevät  kirjasta  kerrassaan  nautittavan  kokonaisuuden,  eikä  ainoastaan  sitä,  vaan  retken suomalaisuuden  historiaan, perinteisiin  ja  meihin  itseemme.

Kirjan  nimikkotarina ”Tuonela” on kerrassaan  huima. Lähtökohtana on, että tietäjä Yörnin äijä  lähtee pelastamaan  Tenhoa  ja  taistelussa Ison härän  kanssa  on  joutunut ”Tuonelaan”,  eräänlaiseen  elämän  ja  kuoleman  välitilaan. Pelastusretki  on kuvattu  hyvin ja  jännittävästi  ja se seuraa  kalevalaista perinnettä, ei tarkkaan  virallista Kalevalaa,  vaan  enemmänkin  kalevalaisen  runouden  perinnettä  ja  henkeä. Virallisenkin  Kalevalan  hahmot tarinassa  liikkuvat. Jos  tämä  tarina  ei  saa  lukijoita  tarttumaan  Kalevalaan  niin ei  sitten  mikään. Tarina  on  syvällisempi  ja  vauhdikkaampi  kuin  juuri  mikään  uudemman fantassiakirjallisuuden  tuotteista  ja  se on  kuitenkin  meidän  historiaamme  ja  meidän  tarinaperinnettämme. Seikkailun  loppu  on  upea  ja  jätän  sen  lukijoiden  nautittavaksi.

Itärajan  yli  tapahtuneet  ryöstä- ja  kostoretket  ovat  myös  meidän  historiaamme. Niitä  tehtiin  puolin  ja  toisin  ja  valitettavasti  näitä Suomen  puolen  tunnetuimpia ryöstöretkeijöitä  pidettiin  vielä  minun  nuoruudessani  sankareina. Kirjassa  kuvataan tämän  ryöstöretkeilyn  nurjempi  puoli erinomaisesti. Karjalaiset  tekevät  ryöstöretken Juko Rautaparran  asuinalueelle. Polttavat pirttejä  ja  ottava  ihmisiä, erityisesti  nuoria  naisia.  vangeiksi  myydäkseen  heitä  orjiksi. Heiska   joutuu  mukaan pelastus- ja kostoretkelle  tulevan  morsiamensa  vaatimuksesta. Retki  onnistuu  mutta ei  ilman  ihmisuhreja. Kirja  kuvaa  hienosti  kuinka uskomukset  vastapuolesta  lisäävät  raakuutta. Huhut  ovat  selvästi  sen aikaista  vihapuhetta. Kun  Heiskan  retkikunta hankkii tietoja  vangiksi  otetuista  kiduttamalla, joutuu  Heiska  pohtimaan  asiaa:

”Kaikki aina  sanoivat, että  he olivat  hyviä ja rajan takana asuvat karjalaiset pahoja, mutta eihän sitä kukaan oikeasti tiennyt, kumpi osapuoli oli alun perin aloittanut ikiaikaiset vihamielisyydet.
Heiska vajosi polvilleen, kouraisi kätensä täyteen lunta ja puristi niin, että se  jähmettyi jäiseksi pahkuraksi hänen nyrkkinsä sisälle. Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin. Hän halusi vain pois täältä, jonnekin muualle.”

Pelastusretken kuvauksessa tärkeä  osa  on  myös  ihmisten  ja luonnon  välisellä  yhteydellä. Luonto antaa suojaa  mutta  myös  edellyttää, että  sitä  kohdellaan  kunnioittavasti. Tämäkin on  asia  jonka olemme  melkein  unohtaneet. Vaikka  kirja  kertoo  menneisyydestä, on se tärkeä opas  ja muistutus nykyihmiselle.

Heiskan  ja Varpun  kasvutarinan  etenevät  kirjan  mukana. Heiskan  tarina  päättyy  hääjuhliin, jotka  ovat  perinteiden  mukaiset. Juhlat ja  niihin  liittyvät  perinteiset  tavat ja ohjelmanumerot lauluineen  ja runoineen on  kuvattu hienosti  ja tämä  jakso  on  kirjan  upeimpia. Kasvutarinoista  kiinnostavampi on  kuitenkin Varpun  tarina. Kun Heiskan  elämä  hakeutuu enemmän  kohti  perinteisiä uomia, etsii Varpu  uutta. Hän ei halua olla  vain morsiameksi  kaupattava  tyttö, vaan  oma  itsensä. Hän ei  suostu  suoralta kädeltä ehdotetun  sulhasen  vaimoksi, vaan  haluaa  tutusta  häneen  paremmin  ja  onneksi  hänen  vanhempansa  antavat  siihen  mahdollisuuden. Omalla  taipaleellaan Varpusta kehittyy  taitava  parantaja  mutta  sekään  ei  auta. Mies  jota  hänelle  on ajateltu  ja johon Varpu  rakastuu  kuolee  paisetautiin. Varpun tarina  jää kirjassa vielä  kesken,  mutta Varpun  äidin sanat  kirjan  lopussa  ovat  tärkeät:

””Katajakin taipuu muttei taivu”, äiti sanoi Varpulle. ”Älä anna periksi maailman julmuudelle. Muista, että sinulla on kultainen sydän. Sen avulla selviät mistä tahansa””.

Tälle  kirjasarjalle  tulee  onneksi  jatkoa  ja sitä  kannattaa kyllä odottaa. Aiemmista  kirjoista  olen  kirjoittanut  blogissani  marraskuussa 2018.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti