Mikko
Kamula: ”Tuonela”
Gummerus 2019
702 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
Kirja kolmas osa Metsän kansa-sarjaa. Aiemmat
osat ”Ikimetsien sydänmailla” ja ”Iso härkä”
Mikko Kamulan ”Metsän kansa”-sarja, joka
nyt etenee kolmanteen
osaansa ”Tuonela”, on
erinomainen kirja kaikille
suomalaisuuden historiasta ja
suomalaisten perinteisistä
uskomuksista kiinnostuneille.
Kaikella sillä on
jälkensä vielä meidän
tämänhetkisessäkin elämässämme, tavoissamme ja
kielessämme. Tärkeää on, että
Mikko Kamula kuvaa nämä
uskomuksemme ja tapamme
tarkasti ja hyvin. Nämä asiat on saatu
uskottavasti liittymään Juko Rautaparran perheen tarinaan.
Sen lisäksi,
että kirja esittelee tarkasti
perinteisiä uskomuksiamme, jumaliamme ja
tapojamme, ovat kuvaukset
vanhoista työtavoista ja menetelmistä tarkkoja. Esimerkiksi
Heiskan miekan valmistusta
kuvataan yli kahdellakymmenellä sivulla,
eikä siinä ole yhtään
sivua liikaa, niin kiinnostavasti se on
esitetty. Myös perinteiseen lääkintään
ja parantajiin liittyvät
osat ovat kiinnostavia. Vaikka kuvaukset
ovat tarkkoja, pitää muistaa,
ettei kyse ole
kuitenkaan oppikirjamaisesta tiedosta. On kyllä
toivottavaa että tekstit innostavat
ihmisiä tutkimaan lisää. Esimerkiksi lääkekasvien
käytön tuntemuksen merkitys
varmasti kasvaa vielä
tulevaisuudessa.
Kirjassa ”Tuonela” on
oikeastaan neljä olennaista
tarinaa. Tärkein on
tietysti Tenhon ja Yörnin äijän vaellus Tuonelassa. Toinen tarina
on karjalaisten ryöstöretki
Savoon ja siihen
liittyvä pelastus- ja
kostoretki. Kolmas on Heiskan avioitumiseen liittyvä
tarina ja neljäs on
tarina Varpun aikuistumisesta. Kaikki tarinan ovat
upean koskettavia ja hienosti
aikaan ja perinteisiin liittyviä. Ne tekevät kirjasta
kerrassaan nautittavan kokonaisuuden, eikä
ainoastaan sitä, vaan
retken suomalaisuuden historiaan,
perinteisiin ja meihin
itseemme.
Kirjan nimikkotarina ”Tuonela”
on kerrassaan huima. Lähtökohtana on,
että tietäjä Yörnin äijä lähtee
pelastamaan Tenhoa ja
taistelussa Ison härän
kanssa on joutunut ”Tuonelaan”, eräänlaiseen
elämän ja kuoleman
välitilaan. Pelastusretki on
kuvattu hyvin ja jännittävästi
ja se seuraa kalevalaista perinnettä,
ei tarkkaan virallista Kalevalaa, vaan
enemmänkin kalevalaisen runouden
perinnettä ja henkeä. Virallisenkin Kalevalan
hahmot tarinassa liikkuvat.
Jos tämä
tarina ei saa
lukijoita tarttumaan Kalevalaan
niin ei sitten mikään. Tarina on
syvällisempi ja vauhdikkaampi
kuin juuri mikään
uudemman fantassiakirjallisuuden
tuotteista ja se on
kuitenkin meidän historiaamme
ja meidän tarinaperinnettämme. Seikkailun loppu
on upea ja
jätän sen lukijoiden
nautittavaksi.
Itärajan yli tapahtuneet
ryöstä- ja kostoretket ovat
myös meidän historiaamme. Niitä tehtiin
puolin ja toisin
ja valitettavasti näitä Suomen
puolen tunnetuimpia
ryöstöretkeijöitä pidettiin vielä
minun nuoruudessani sankareina. Kirjassa kuvataan tämän ryöstöretkeilyn nurjempi
puoli erinomaisesti. Karjalaiset
tekevät ryöstöretken Juko
Rautaparran asuinalueelle. Polttavat
pirttejä ja ottava
ihmisiä, erityisesti nuoria naisia.
vangeiksi myydäkseen heitä
orjiksi. Heiska joutuu mukaan pelastus- ja kostoretkelle tulevan
morsiamensa vaatimuksesta.
Retki onnistuu mutta ei
ilman ihmisuhreja. Kirja kuvaa
hienosti kuinka uskomukset vastapuolesta
lisäävät raakuutta. Huhut ovat
selvästi sen aikaista vihapuhetta. Kun Heiskan
retkikunta hankkii tietoja
vangiksi otetuista kiduttamalla, joutuu Heiska
pohtimaan asiaa:
”Kaikki aina sanoivat, että he olivat
hyviä ja rajan takana asuvat karjalaiset pahoja, mutta eihän sitä kukaan
oikeasti tiennyt, kumpi osapuoli oli alun perin aloittanut ikiaikaiset
vihamielisyydet.
Heiska vajosi polvilleen,
kouraisi kätensä täyteen lunta ja puristi niin, että se jähmettyi jäiseksi pahkuraksi hänen nyrkkinsä
sisälle. Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin. Hän halusi vain
pois täältä, jonnekin muualle.”
Pelastusretken kuvauksessa tärkeä osa
on myös ihmisten
ja luonnon välisellä yhteydellä. Luonto antaa suojaa mutta
myös edellyttää, että sitä
kohdellaan kunnioittavasti.
Tämäkin on asia jonka olemme
melkein unohtaneet. Vaikka kirja
kertoo menneisyydestä, on se tärkeä
opas ja muistutus nykyihmiselle.
Heiskan ja
Varpun kasvutarinan etenevät
kirjan mukana. Heiskan tarina
päättyy hääjuhliin, jotka ovat
perinteiden mukaiset. Juhlat ja niihin
liittyvät perinteiset tavat ja ohjelmanumerot lauluineen ja runoineen on kuvattu hienosti ja tämä
jakso on kirjan
upeimpia. Kasvutarinoista
kiinnostavampi on kuitenkin
Varpun tarina. Kun Heiskan elämä
hakeutuu enemmän kohti perinteisiä uomia, etsii Varpu uutta. Hän ei halua olla vain morsiameksi kaupattava
tyttö, vaan oma itsensä. Hän ei suostu
suoralta kädeltä ehdotetun
sulhasen vaimoksi, vaan haluaa
tutusta häneen paremmin
ja onneksi hänen
vanhempansa antavat siihen
mahdollisuuden. Omalla
taipaleellaan Varpusta kehittyy
taitava parantaja mutta
sekään ei auta. Mies
jota hänelle on ajateltu
ja johon Varpu rakastuu kuolee
paisetautiin. Varpun tarina jää
kirjassa vielä kesken, mutta Varpun
äidin sanat kirjan lopussa
ovat tärkeät:
””Katajakin taipuu muttei
taivu”, äiti sanoi Varpulle. ”Älä anna periksi maailman julmuudelle. Muista,
että sinulla on kultainen sydän. Sen avulla selviät mistä tahansa””.
Tälle
kirjasarjalle tulee onneksi
jatkoa ja sitä kannattaa kyllä odottaa. Aiemmista kirjoista
olen kirjoittanut blogissani
marraskuussa 2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti