Toni Morrison: "Minun kansani, minun rakkaani"

 

Toni Morrison: ”Minun kansani, minun rakkaani”

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1988

330 sivua

Alkuperäisteos ”Beloved” 1987

Suomentaja Kaarina Ripatti

Niin  ihmeelliseltä  kuin se  tuntuukin niin kirja,  joka ilmestyi  yli  kolmekymmentä vuotta sitten ja  joka  kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan  jälkeisestä  ajasta, on ajankohtaisempi  kuin  koskaan  ennen. Ja  jotta ajankohtaisuuden  perustelu menisi aikaperspektiivissäkin  oikein, käytän  siihen  kirjan  mottoa, joka  on lainaus Paavalin  kirjeistä:

”Minä olen kutsuva kansakseni sen,

joka ei ollut minun kansani,

ja rakkaakseni sen,

joka ei ollut minun rakkaani.

                             (Room. 9:25)

Ajankohtaisuus  tulee näin ilmiselvästi  orjuuden  ja nykyaikaisen  pakolaisuuden yhtymäkohdista. Vaikka pakolaisten kohtelu saattaa olla hienovaraisempaa ja  fyysisesti  vähemmän  julmaa, yhtäläisyydet  ovat  selvästi  nähtävissä. Kirjan  lopussa Morrison kuvaa tilannetta  hienosti.

”Hän oli kuunnellut kyyhkysten ääniä Georgian Alfredissa, mutta hänellä ei ollut enempää oikeutta kuin lupaakaan iloita niistä, koska siinä paikassa usva, kyyhkyset, auringonpaiste, kuparimalmi, kuu – kaikki kuului miehille joilla oli aseet. Jotkut miehistä olivat pieniä, jotkut kookkaita, ja jokaisen hän olisi voinut taittaa kuin oksan jos olisi halunnut. Miehiä jotka tiesivät miehuutensa asuvan aseessa eivätkä lainkaan kiusaantuneet tiedosta että ilman kiväärinlaukausta ketutkin olisivat nauraneet heille. Ja  nämä ”miehet” joille  naarasketutkin nauroivat, pystyivät, jos heille vain antoi tilaisuuden, estämään toisia kuulemasta kyyhkysten ääntä ja rakastamasta kuunpaistetta.”

Jos nykyisten pakolaisten  kohtelussa kiväärit  puuttuvatkin, niitä  korvaavat Soldiers of Odin ryhmät, oikeuksien puuttuminen  ja karkotuksen  pelko.

Kirjassa Leima Maksettu niminen entinen orja  pohtii valkoisten suhtautumista mustiin  tavalla, joka  kuvaa myös nykyaikaa ja rasistista suhtautumista pakolaisiin:

”Valkoiset uskovat että käytöksestä riippumatta jokaiseen tummaihoiseen kätkeytyi viidakko. Vuolaita purjehduskelvottomia vesiä, keikkuvia kirkuvia paviaaneja, nukkuvia käärmeitä, punaiset ikenet valmiina imemään heidän makean valkoista vertaan.”

Tällaisesta ajattelutavastahan on  nähty esimerkkejä Eduskuntaa myöten.

Kirjan yhtenä osana  on orjien aseman  kuvaus ja myös kertomukset pakenevien orjien kohtelusta ja  kohtalosta. Taustaksi  tälle  kannattaisi  lukea Harriet Tubmanin elämänkerta. Siinä  on paljon  yhtäläisyyksiä  kirjassa  kuvattuihin  tapahtumiin. Harriet  Tubman  oli paennut  orja  joka auttoi muita  orjia  pakenemaan  Etelävaltioiden  alueelta  pohjoiseen ja järjesteli ja suunnitteli pakoreittejä. Hänen  kuvansa piti  tulla USA:n 20  dollarin  seteliin  mutta Trumpin  valtaantulon  jälkeen  hanke  pysäytettiin.

Orjuus, orjien asema ja  kohtelu  kerrotaan  kirjassa ihmisten  kautta. Näin heidän kokemansa  asiat  tulevat koskettavammiksi ja tajuttavammiksi. Yhden päähenkilön, Sethen, paetessa raskaana ollessaan, hänet  ruoskittiin  niin pahasti, että häntä auttanut  henkilö uskoi  hänen  kuolevan  yön  aikana. Sethe sanoi, että  hänen selässään  puu, koska  ruoskimisen  arvet  ovat  niin  selviä. Orjien  identiteetti  haluttiin  myös  tuhota  antamalla  heille  uudet  nimet. Nimi  saattoi  olla  esim. Kuutonen,  Paul D, Paul F  tai Leima Maksettu. Naisia  käytettiin synnytyskoneina, koska jokainen orjalapsi  merkitsi  rahaa. Avioliittoja ei  yleensä  suosittu ja ne  olivat  harvinaisia poikkeuksia. Kauneimpia naisia tai oikeastaan tyttöjä varatiin isäntien tai poikien tai  isäntien ja poikien omaan käyttöön. Jokaisella  orjalla  oli  hinta.

Orjuuden kuvaus ei  ole päälle leimattua, vaan  olennainen  osa  kirjan  henkilöiden  elämää.  Kirjan  toisen  osan  muodostaakin  päähenkilöiden  mm.  baby Suggs:n, Sethen ja Denverin  elämän tarina.  Heidän  tarinansa  on kokonaisuus,  johon yhdistyy  orjuuden aika, orjuuden  jälkeinen  aika,  perinteet  ja  mytologia. Tämä tarina  on niin mielenkiintoinen, etten sitä kerro. Sen  kertominen  pilaisi lukunautintoa,  sillä kaikesta  painavuudestaan ja ankaruudestaan  huolimatta,  tämä  on myös kirjana nautinnollinen  lukea.

Kirja on lopulta  myös optimistinen  ja lainaan  siitä vain yhden  Denveriä  koskevan kohdan. Denverhän oli pitkään kotiin eristäytynyt,  mutta  huoli äidistään Sethestä pakotti hänet ottamaan ohjat  omiin  käsiinsä.  Tämä  kohtaus osoittaisi, että hänellä  on kaunis tulevaisuus  edessään:

””Selvä se”, Paul D sanoi ja lähti, tai pikemminkin Denver lähti, sillä joku nuori mies juoksi häntä kohti ja sanoi: ”Hei Denver. Odota.”

Denver kääntyi nuorukaista kohti ja hänen kasvonsa hehkuivat kuin joku olisi sytyttänyt kaasuliekin.”