Jani Saxell: "Helsinki underground"

Jani Saxell: ”Helsinki underground”

WSOY 2020

587 sivua

Kirjassa on kerrassaan mahtava alku. Jotkut ihmiset, mm. veteraanipoliitikko Arhinmäki; siirtyvät yllättäen toiseen aikaan.  Erään teorian mukaanhan  kaikki aika olemassa samanaikaisesti.  Sen perusteella joutuminen  eri aikaan  olisi hyvinkin  mahdollista. Saxell  panee kyllä  vielä paremmaksi. Toinen aika, kirjassa mennyt aika,  kuvaakin myös toisenlaista todellisuutta, kuin mitä  historiamme on todistanut. Minusta nämä alkukuvaukset ovat kerrassaan  mahtavia ja myöhemmin  menneisyyden hahmot osallistuvat  myös vuoden 2047  todellisuuteen. Varsinaisen  tarinan ohella kirjassa kerrataan paljon myös Helsingin  historiaa. Nämäkin kuvaukset  ovat tärkeitä  ja hienoja ja luovat oikeastaan  pohjan  nykyajankin ymmärtämiselle. Ehkä tärkeämpää on kuitenkin entisen elämäntavan  ja nykyisen  elämäntavan  vertailu. Nykyinen jää tuossa vertailussa  puhtaasti kakkoseksi  ja sisällyksettömäksi. Varsinainen kirjaa kuljettava tarina  liittyy  vuoden 2047 katoamisiin ja niihin  liittyviin rituaalimurhiin, joita Verna Leppä ja Kilpineidot ryhtyvät selvittämään. Kirjan nimi ”Helsinki underground” tulee siitä, että kirjan  Helsingissä  on maanpinnan  lisäksi  kaksi maanalaista tasoa  ja niiden mytologiset hahmot  tai  kuolleet  ihmiset alkavat  osallistua maanpäälliseen valtataisteluun. Enempää en  juonesta kerro. Se on persoonallinen, kiinnostava ja vauhdikas.

Kirjan alussa, eräänlaisena mottona on Arvo Turtiainen  hieno  runo Helsingille ”Balladi Hermannin ruususta”. Minusta kirjan  motoksi  olisi sopinut  paremmin Paleface:n ”Helsinki – Shangri-La”, sillä tietyllä tavalla molemmissa on samanlaista, väärää  kehityssuuntaa arvostelevaa  näkemystä.

Kirja ilmestyi ihan sopivaan  aikaan, sillä koronakauden poikkeuslakien perusteella määritellyissä rajoituksissa ja valvonnassa on paljon samaa, mitä kirjan 2047 vuoden Helsingissä, siellä tosin kehityksen seurauksena  ilman  poikkeuslakeja.  Kirja osoittaa hyvin,  miksi  on tärkeää ylläpitää perusoikeuksia ja valvoa, etteivät poikkeustiloja koskevat  määräykset  jää pysyviksi. Näin koronan aikana olen huomannut, että monet ihmiset pitävät perusoikeuksien rajoittamista, varsin väljin perustein, sallittuna. Onneksi nykyhallitus on pitänyt perustuslaista vielä kiinni, mutta tuon tyyppinen ajattelutapa on huolestuttavaa.  Kirjassa mm. erityyppisen valvonnan osalta on jo ajettu perusoikeuksien  yli ja se tuntuisi olevan  kehityssuunta, joten  perusoikeuksen  puolustaminen on tärkeää. Tämä oli vain  yksi asia  joka Saxellin kirjassa antoi ajattelemisen aihetta.

Dystopiaksihan kirja pitää  luokitella,  vaikka välillä tuntuu, että ainakin joidenkin haluamaan suuntaan  maailmaa on ajettu (esim.  Jäämerenrata tai Trumpin kolme presidenttikautta, viimeinen poikkeusluvalla).  Saxell on niin tarkasti  ja laajasti havainnut  yhteiskunnan  kipupisteitä ja vinoutuneita kehityssuuntia, että paikoitellen tulevaisuus tuntuu  huomiselta – valitettavasti. Tämä tarkkasilmäisyys on kirjan ehdoton  vahvuus. Se kytkeytyy niin vahvasti päivänpolitiikkaan  ja todellisuuteen, että  kirjaa voidaan hyvin  pitää 2047 kirjoitettuna raporttina  Suomen ja Helsingin  tapahtumista  vuoden 2020 jälkeen.  Minusta kirja on paljon todellisempi  kuin Huxley:n ”Uljan uusi maailma”  tai Orwell:n ”Vuonna 1984”  mutta lopputuloksena  lähestytään samaa, joten siksi  tämä  on minusta dystopia. Helsingin kaupungin nykyjohdon  mielestä  tämä saattaa kuitenkin  tuntua futurelta.

Eikä tässä vielä kaikki. Kirja käsittelee laajasti  myös paljoa  muutakin. Välillä jopa niin  laajasti, että panee miettimään, kestääkö  kirjan pohjana oleva Vernan ja Kilpineitojen  tarina  kantamaan tätä  laajuutta loppuun  saakka. Kyllä  kestää, enkä missään nimessä  valita  laajuutta, sillä varsinaisen  tarinan  ulkopuolella. on paljon muutakin hyvää  ja tarpeellista, mm hienosti  kuvattua Helsingin  historiaa. Minusta esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumat  kuvataan hyvin arvostavasti ja rehellisesti. Luvun 13. ”Yön ja usvan etsintäpartiot”  loppuosan ( ja  siinä osan ”Kodittomat kotonakulkijat: Kumousrunoilija Valtteri”) viimeiset  kappaleet  ovat rehellisintä 1918 tapahtumien  yhteenvetoa mitä olen lukenut.  En lainaa sitä  tähän, sillä se on  pituudeltaan muutamia kappaleita,  mutta lukekaa se.

Kirja on kaiken muun ohella  kunnianosoitus kansanperiteelle ja sille, että maailma voi rakentua monitasoista todellisuuksista tai ainakaan etteivät yksioikoiset, viralliset  totuudet aina  ole niitä lopullisia totuuksia.

Ihminen tekee ihan, ihan mitä vaan puolustaakseen tuulentupiaan. Sitä, että kaikessa on järkeä ja ennustettavuutta. Ja ollakseen antamatta periksi kolkolle sateelle, jota ei voi torjua millään bonusohjelmalla tai vakuutusyhtiön etuasiakaspaketilla.”

 Tämä on todella upea, tärkeä ja runsas kirja ja kerrassaan läkähdyttävää  luettavaa ja vielä   hymynkareella höystettynä. Saxellin huumori sopii hienosti  kirjaan, vaikka aihe on mitä  vakavin..

Kirja  jää päätarinan  osalta  kesken  mutta  kirjan jälkisanojen  mukaan  jatkoa  on tulossa. Sitä  odottelen  vesi kielellä.