Hilja Valtonen: "Nuoren opettajattaren varaventtiili"

 

Hilja Valtonen: ”Nuoren opettajattaren varaventtiili”

Otava 2006, 16. painos. Ensimmäinen painos ilmestyi 1926

246 sivua

Jo  50-luvulla  meillä  oli kotona mukavan laaja  kirjavalikoima ja sen  mitä sen aikaisilta lännensarjoilta  ehdin, hyödynsin  myös kirjahyllyn aarteita.  Lapsia ei kielletty  lukemasta  mitään  kirjoista, vaikka esim.  kirjastoissa oli  erikseen  lasten  ja aikuisten  osastot. Niinpä 10-vuotisuuden  molemmin  puolin  tuli  luettua niin Monte Criston kreivi, Tuulen  viemää  ja Samuel Väsyn tarinat,  muun  muassa. Hyllyssä  oli  myös useita Hilja Valtosen  kirjoja  mm. ”Vaimoke”  ja  tämä ”Nuoren opettajattaren varaventtiili” ja samaan  putkeen luin nekin. Juuri  mitään en tuosta  lukukerrasta  muista, mutta jotain mieleen  kuitenkin  oli jäänyt, sillä  nyt  60 vuotta myöhemmin kun näin  kirjan, päätin siihen  tarttua.

Ja kyllä  kannatti. Tämä on kerrassaan viehättävä ja hauska  kirja ja täynnä inhimillistä  lämpöä, vaikka ristiriitoja ei  peitelläkään. Kun päähenkilö  on viehättävä, sanavalmis, itsetietoinen ja läpeensä oikeudenmukainen  nuori  nainen, ei  kai muuta  voi odottaakaan.  Tosin etujaan mustasukkaisesti ajavat ja asenteiltaan luutuneet miehet  ja naiset  saattavat  olla hänen käyttäytimisestään eri  mieltä. Kun vielä  ajattelee, että  kirja ilmestyi 1926, on sillä ollut melkoinen  merkitys  myös naisten itsetunnon vahvistumiselle. Niin vahva tuon nuoren opettajattaren hahmo on.

Yksi  kiinnostava  jännite  kirjaan  syntyy siitä, että puhelias  savolainen siirtyy  opettajaksi Pohjanmaalle. Kieli, ihmisten  tavat  ja jopa maisema  ovat shokki, jota kirjassa puretaan hienolla  tavalla. Kirjasta  jää kuitenkin  tunne, että erot  ovat  sittenkin  rikkaus.

Hienolla  tavalla ja huumorilla  kirja käsittelee pienen paikkakunnan eliittiä tai sellaiseksi  itseään  luulevia. 20-luvulla  tämä on ollut kovaa tekstiä  sillä  jako  herroihin  ja muihin  vallitsi  vahvana  vielä 60-luvullakin. Kaivospaikkakunnan  lapsena  kävin itse  paikallisen  oppikoulun. Kaivospaikkakunnillahan jako on  vielä selvempi ja ulottui asuinalueisiin saakka. Siellä koulussa  opiskelijatkin  jaettiin  luokkiin  niin, että A-luokalla olivat  maanviljelijöiden  lapset, B-luokalla  ns. ”herrojen pennut”  ja C-luokalla sitten  työläisten  kakarat. Itse oli  tietysti C-luokalla. Oli virkistävää  lukea miten Hilja Valtonen  piti  jo 20-luvulla tuollaista  jakoa pilkkanaan.  Myös huhujen  kiertäminen  ja kasvaminen  pienessä  kyläyhteisössä on kuvattu herkullisella tavalla.

On kirjassa tietysti rakkaustarinakin  tai oikeastaan  useampiakin. Kirjan päähenkilöt  ovat  niin sympaattisesti  kuvattuja, että  tarinat  ansaitsevat  onnellisen  päätöksen,  niin kuin saavatkin. Ei tätä  kirjaa ehkä voi sanoa ”syvälliseksi”,  mutta omassa tyylilajissaan se on kerrassaan antoisa, ajatuksia  herättävä  ja  lohduttava. Lainaan tähän kirjan rakkaustarinoita kuvaavan  pätkän kirjasta:

”Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.”

Työkaverini  voivat  nyt kysyä  miksi en  ole  korjannut  kirjan  olennaista  virhettä. Tekniikassa kutsutaan liiallista painetta  purkavaa laitetta  varoventtiiliksi. Hilja Valtonen  kirjoittaa kuitenkin  varaventtiilistä. Uskon, että kyseessä  on tietoinen  valinta. Valtonen  luo  kirjoissaan  uusia  sanoja, joista  esimerkkinä  on ”vaimoke”.  Varaventtiilillähän  kirjassa tarkoitetaan  muistikirjaa, johon  nuori opettajatar  purkaa tuntojaan. Varaventtiili  on tälle  varoventtiiliä  parempi  nimi.

Tämä  oli  myönteinen  lukukokemus  ja paikoitellen  oikein  riemastuttava. Jos tämä   oli kirjan 16. painos  niin uskoisin  niitä  tulevan  vielä lisää. Ihmiset löytävät kyllä hyvät kirja  ajoittain  aina uudestaan.