Juhani Peltonen: "Salomo ja Ursula"

Juhani Peltonen: ”Salomo ja Ursula”

WSOY 1991, neljäs painos  (Kotimaiset valiot)

Ensimmäinen painos ilmestyi 1967

293 sivua

Salomo ja Ursula on  rakkaustarina  joka päättyy surullisesti. Lopun traagisuus ei kuitenkaan  ole olennaisista tarinassa. Loppu  vain nostaa lukijan mielessä vahvemmin esille sitä,  kuinka vahvasti rakkaus  voi  kantaa ja antaa uskoa vaikeissakin olosuhteissa. Mutta loppu  kuvaa myös sitä,  kuinka kaikki voi  romahtaa, jos rakkauden  lisäksi  ei ole  muita ankkureita  todelliseen  elämään. Ursulalle se olisi  voinut  olla  hänen sisällään  kehittyvä  lapsi,  mutta siihen  hän ei  ollut  vielä kasvanut. Minusta  kirjan  surullinen  loppu  kuvaa kuitenkin  myös 60-lukulaista henkeä  nuorison  parissa. Kuolema jotenkin romantisoitui 50-luvulla tapahtuneen James Deanin  kuoleman  jälkeen  ja se  näkyi myöhemmin  nuorisomusiikissakin  (Hector ja Badding).

Juhani Peltonen  on tarinankertoja vailla vertaa. Tämäkin kirja rakentuu tarinoille  ja tarinoille  tarinoiden  sisällä. Nämä tarinat  vievät  kirjaa eteenpäin,,  mutta  ne kuvaavat  myös olennaiselta osalta  aikaa  ja  asenteita. Yksi  hieno kohtaus  on viemärityömaalla, jossa ulkomailta tulleet  työntekijät  kertovat  omia  tarinoitaan. Kaikissa tarinoissa on sama kaava. Kaikki  oli aiemmin  hyvin  mutta sitten äkkiä tapahtui  jotain., tarinan  mukaan  ulkopuolista  ja kertojasta  riippumatonta, joka  pilasi  kaiken. Samat tarinat  saamme  lukea  nykyisin iltapäivälehdistä, joissa ex-julkkikset  tai sortuneet  menestyjät  tilittävät  menneisyyttään. Aina äkillinen  ulkopuolinen  tekijä pilaa kaiken ja kertoja on voimaton sen  edessä. Tämä on ilmeisesti  ikuinen selviytymättömyystarina.

Huomasin  miten eri  tavalla  tämän  kirjan  luin  nyt,  kuin nuorena  sen  ilmestyessä. Silloin  korostui Salomon  ja Ursulan rakkaus. Oli tavallaan  helppoakin samaistua heidän, omalla tavallaan  kapinalliseen toimintaan  perinteisiä tapoja  vastaan.  Nyt  luin sen  paljon  enemmän 60-luvun ajankuvana  ja siinä  kirja on mestarillinen. Ainakin  minä  pujahdin  vaivattomasti  kirjan maailmaan.  Jotenkin  kaikki  oli  niin  tuttua.

60-luku  oli nuorisolle  selvästi  vapautumisen  aikaa. Vapauduttiin  perinteisistä elämäntavoista, maailma  alkoi  olla ensimmäistä  kertaa selvemmin  auki. Itsenäistyttiin ja irtauduttiin  kodin  vaikutuspiiristä. Mutta samalla  perinteet kuitenkin seurasivat ihmisten  mukana. Monet  perinteiset  käyttäytymistavat olivat uudessa mukana, kuin huomaamatta.  Säilyttiin vielä aidoimpina  ihmisinä, esittämisen  ja pinnallisuuden  kulttuuri  tuli  vasta  myöhemmin. Samalla myös, ainakin  lievästi,  kapinoitiin  vanhoja  tapoja  vastaan.  Minusta Peltonen  kuvaa  tätä kehitystä  ja  tilannetta kerrassaan  hienosti. Hieno  esimerkki tästä  on Salomon  ja Ursulan ”sähköhella”. Eli  nuotionpohja  reunakivineen. Siinä  yhdistyy  perinne  ja unelma uudesta.

Olen  joskus  miettinyt, oliko  60-luku  viimeinen ajanjakso,  jolloin ihmisten  toimintaa voidaan vielä kuvata sanalla  aito. Tällä  hetkellä  meidän ulkoista kanssakäymistämme  voisi  enemmänkin  kuvata  sanalla  esittäminen ja välillä  tuntuu, että  itsekkyyskin on  aiempaa määräävämmin kaikessa mukana. Ehkä tämä on kuitenkin  vain ajasta  pudonneen  ihmisen  nostalgista kuvittelua,  mutta  kyllä  Peltosen  kirjaa lukiessa  kannattaa tätäkin  pohtia.

Juhani Peltosen  kirjoista ”Elmo” on  varmaan tunnetuin. Samanlaista todellisuuden  rajat  ylittävää  kerrontaa on  tässäkin  kirjassa. Olennaista onkin  nähdä tuon  kerronnan  taakse, kun  siinä  onnistuu, on ”Salomo  ja Ursula” nautinnollista  luettavaa  muutenkin  kuin  rakkaustarinansa osalta.