Joel Haahtela: "Hengittämisen taito"

 

 

 

Joel Haahtela: ”Hengittämisen taito”

Otava 2020

176 sivua

 

 

Onhan  tämä  kirja  koru. Paljon  kauniita  lauseita  ja  kauniisti  kuvattuja  asioita. Mutta riittääkö se?  Aluksi  tuntui,  että  kirja  oli  syntynyt ”Adélen kysymymys”  kirjan  yli  jääneistä  tunnelmista  ja  ajatuksista.  ”Hengittämisen  taito”  olisi varmasti   tuntunut  alusta saakka erilaiselta,  jos  sitä ei olisi lukenut  näin  pian ”Adélen  kysymyksen”  jälkeen. ”Adélen  kysymys”  on arvioitu  blogissani  marraskuussa 2019. Onneksi  tämäkin  kirja  löysi  nopeasti  paikkansa  ja  loi  Haahtelan  kirjoille ominaisen  rauhallisen  tunnelman. Kun  alussa  kysyin  riittävätkö  kauniisti  kuvatut  asiat, niin  samaa  asiaa  on  Haahtelakin  miettinyt  kirjaa  kirjoittaessaan. Muutamissa  kohdissa  hän toteaakin,  että  saaren  asukkaat  voisivat  toimia  toisinkin  ja  jättää  näin  kysymyksen  lukijan  pohdittavaksi.

Kirjan  lähtökohtana  on  nuori  mies, Konstantinos, joka  lähtee  etsimään  isäänsä,  joka  lähtönsä  jälkeen  ei  ole  pitänyt  yhteyttä  poikaansa. Isän  etsimisen  sijasta  nuori  mies  ehkä  kuitenkin  etsii  itseään  ja  poispääsyä  isän  lähdön  ja  katoamisen  aiheuttamista  traumoista. Isä  löytyy pieneltä  kreikkalaiselta  saarelta,  jossa  on  isän  lisäksi  vain  kirkko  ja  kaksi uskonnollisia  perinteitä  vaalivaa  munkkia. Toinen  munkeista, ”Vanhus”,  on  jo  lähellä  kuolemaa. Ympäristö  ja saarella  tehtävät  työt sitovat  isän  ja  pojan  uudelleen  yhteen  ja  tarjoavat Konstantinoksen  elämälle  uuden  alun.

Joel Haahtelan  kirjoissa  ei  juoni  ole  niin  olennaisessa  osassa  kuin  kirjoissa  yleensä. Olennaisinta  on,  että  Haahtela  luo  sellaisen  ilmapiirin, että  se  on terapeuttinen,  niin  kirjan  päähenkilöille,  kuin  lukijallekin. Tämä  kirjojen  luoma  ilmapiiri  on Haahtelan  kirjojen  aarre. Se  vie  lukijankin  mukaansa, osin  kiirettömään ja niin ulkoista,  kuin  sisäistäkin  kauneutta  ja  rauhaa  huokuvaan  maailmaan. Haahtelan  kirjat tuovat  levollisen  olon,  joka  kannattaa  kokea.

Kirjan  kauniissa  ja  tunnelmallisessa  tekstissä  on  vaaransakin, tai  ainakin  pitää  esittää  kysymys,  voidaanko  kauniin kuvauksen  avulla  puolustella  mitä  tahansa? Haahtela  näyttää  kuitenkin  kirjassaan,  että  hän näkee  myös  saaren  ulkopuolisen  maailman  ja  sen  todellisuuden ja siten  välttää  tämän vaaran. Minusta  tämä  on  tärkeä  seikka  ja  nostaa  kirjan  uudelle  tasolle.

”Mutta ihmisiä  hukkuu laivalasteittain mereen heidän  ympärillään, eikä noilla ihmispoloilla ole  mitään mahdollisuuksia. Kukaan ei auta heitä, eikä kukaan  kaipaa heitä, sillä ainoa joka kaipaa, hukkuu vieressä. Vesi  nielaisee heidän huutonsa ja maailmassa on yksi ihminen vähemmän.

Pitäisikö saaren isien tehdä jotain muutakin kuin rukoilla  maailman puolesta? Vai riittääkö, että saari vain on ja pysyy olemassa; että maailmassa on jäljellä tällaisia paikkoja ja ihmiset tekevät vielä päätöksiä tulla tällaisiin paikkoihin?”

Tässä Haahtela  asettaa  lukijalle  kysymyksen, joka  on  kirjan  tärkeimpiä. Meidän itsemme  on  se ratkaistava.  Olennaista on, että  kysymys  meille  asetetaan.

Kirjan  loppu  on  lohdullinen  ja  toiveita  herättävä. Lainaan  sen  vielä  tähän. Tähän  kehitykseen  johtavat  tapahtumat  luette  toivottavasti  kirjasta:

”Tunnen hänen vartalonsa, olkaani vasten painuvan posken, pehmeät hiukset. Jos elämä kuitenkin  yrittää korjata sen mikä on mennyt rikki? Ja jos maailmassa on aloittamiseen  sopiva paikka, sen täytyy olla juuri tässä huoneessa, tässä hiljaisessa talossa, jonka ikkunasta näkyy  keväinen  meri.”