Sirpa Kähkönen: "Vihreä sali"

 

 

 

Sirpa Kähkönen: ”Vihreä sali”

Otava 2021

315 sivua

Kuopio-sarjan  9. kirja

 

”Vihreä Sali”  on uskomattoman  kaunis  kirja. Sen  kauneus  ei synnyt todellisuuden  kaunistelusta, vaan  siitä  inhimillisestä  lämmöstä, jolla  vaikeatkin  asiat käsitellään, ymmärtämisestä, ystävyydestä  ja  auttamisesta. Ei arki  ole sen parempaa  tai helpompaa  kuin  missään  muuallakaan,  mutta kirjan  ihmiset tekevät toiminnallaan  siitä paremman. Tämä  on  kirja, joka  on  kirjoitettu  sydämestä  sydämeen. Ymmärtäen  ja  myötäeläen,  suoraan  lukijan tunteisiin, kokemuksiin  ja  muistoihin.

Kirja  on  sisällöltään  rikas  ja  se  laajentaa  ja  syventää Kuopio-sarjan  kokonaisuutta. Käsittelen  tässä  pääosin  vain kirjan  nuorten  kasvutarinaa.  Se  on minusta monella  tavaa  tärkeä  ja olin  itse kirjan kuvaamana aikana,  vuonna  1964,  17-vuotias  ja  siirtymässä kouluajan lapsuudesta opiskelijaelämän  nuoruuteen. Nuorten  maailma  palautti  mieleen  omat kokemukset  ja  kasvamisen  ilot  ja  tuskat.

Kirjan  kolmen  nuoren ja erilaisen  ihmisen  kasvutarina  on  minusta tärkeimpiä ja hienoimpia  tästä  asiasta  kirjoitettuja. Se  kertoo  kasvamisesta lapsuudesta  nuoruuteen ja  nuorena  olemisesta  lämmöllä, ymmärtäen  ja  samaistuen.  Jakso  kuvaa  hienosti  nuoruuden  herkkyyttä, haavoittuvuutta  ja  sitä, kuinka  ongelmat  saattavat  johtaa  äärimmäisiin  ratkaisuihin, jopa  itsemurhaan  saakka. Kun  jakson  lukee, ymmärtää, miten  tärkeää  nuorelle  on  myös  turvasatama, koti  tai  ystäväpiiri. Se  kuvaa  myös  miten  tärkeää  ystävien  lisäksi  voi  olla  musiikki, astronomia  tai  runous.

Lainaan  tähän  yhden  nuoren, Irenen, ajatuksista  toivottomuuden  hetkellä. Kun suhde  äitiin on kriisissä:

”Luovutin  silloin, annoin  toivon  mennä, koska  ilman sitä oli helpompi  elää. Ja kun päästin toivosta, olin viisas, niin viisas kuin seitsemäntoista  vuotias voi olla – annoin sen  mennä tielleen, ennen kuin se surmattaisiin. Koska jos se eli, edes jossain, se saattaisi  myös  palata, vaikka sitten  kuinka kaukaisena aikana.”

Kun  nuoret  joutuvat  pulaan, pelkää Irene  saavansa potkut  töistä:

”Potkut saisin, se  oli selvää. Ja työpaikka oli tärkeä: työtä tekemällä pääsisin joka päivä  lähemmäs sitä tilannetta, jossa minun ei tarvitsisi anella eikä pyytää keneltäkään mitään, pääsin kohti itsenäisyyttä, sitä  elämää, jota olin arasti alkanut kuvitella  itselleni ja jota olin alkanut rakentaa hiihtohousujen, ehjien alusvaatteiden, uusien sukkaparien, kenkien ja oman pankkikirjan, sen hiljaa karttuvien sarakkeiden avulla.”

Tämän kaiken Irene kuitenkin  on uhraamassa  ystäviensä puolesta.

Tässä  on hienosti  kuvattu,  kuinka nuoruudessa aletaan  rakentaa  omaa  itsenäistä  elämää, tai  ainakin  haaveillaan  siitä. Nykyisin haaveiden  konkreettiset  sisällöt  saattavat  olla  erilaisia,  mutta  periaate  on  sama.

Kirja on tärkeä siksikin, että nuorten  kasvaessa, alamme  pitää  heitä  ulkoisten  tekijöiden  vuoksi  aikuisina. Ulkoisesta  olemuksesta  ja  käyttäytymisestä  huolimatta heidän  sisällään  on  kuitenkin uskomatonta  herkkyyttä, epävarmuutta  ja  kokemattomuutta. He  tarvitsevat  tukea ja apua ja jos  se ei  riitä, täytyy tehdä niin  kuin  Jaakon  äiti  kirjassa sanoo: ”Mutta joskus ei auta muu kuin yrittää vielä vähän kovempaa.”

Kirjaan  liittyy  myös  suomalaisen  delegaation  retki Leningradiin. Mukana  ovat  niin  Lassi Tuomi  kuin hänen  ideologinen vastaspuolensa Santeri Juurinen. Santeri Juuriselle  matka  on  myös  paluu  nuoruuden  muistoihin. Tämä  on kauniisti  ja  hellästi  kirjoitettu  jakso  vallankumousajan  tapahtumista  ja  ihmisten  kokemuksista.  Minusta  tärkeintä  tässäkin  jaksossa on  se,  kuinka muistojen  ja  kaipauksen  kautta  Lassi Tuomin  ja Santeri Juurisen  välille  kasvaa  ymmärtämys, vaikka kokemukset  maailmat  ovat  erilaisia.

Minusta ”toivo”  on sana,  joka sisältyy tähän  kirjaan  näkyvänä  ja näkymättömänä. Se  on  yksi  niistä  voimista,  joka  saa  ihmiset  jaksamaan  ja  rakentamaan  tulevaisuutta ja  odottamaan. Minusta  taiteella ja Irenen  kohdalla  runoudella  on suuri  merkitys  tuon  toivon  ylläpitämisessä. Kirjassa  on  hieno  kohta,  kun  Irene  toteaa Eeva-Liisa Mannerista ja hänen  runoudestaan:

”…ja mitä pidemmälle  ilta joutui, sitä rauhallisemmin kävelin, laukku olallani, ohkainen runokirja laukussa, siinä sarakkeet kuin pankkikirjassa, joka rivi säästöä, turvaa. lupausta siitä, että  kosken partaalla, toisessa kaupungissa, jylisevän, koskaan  jäätymättömän, ikuisesti raivoavan kiviuomaisen virran äärellä asuu runoilija, joka ei päästä unelmistaan vaan lyö mustia tangentteja ja iltamyöhään saakka kirjoittaa rivejä juuri  minulle  avuksi.”

Tämä on yhdeksäs  osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa  mutta  myös täysin  itsenäinen  teos. Ja millainen  teos. Kirja  joka ei rakennu  ulkoisella  havainnoinnille,  vaan se on  kirjoitettu  sydämestä  sydämeen. Se on kirjoitettu ymmärtäen  ja myötäeläen  niin, että  se  koskettaa  suoraan  lukijan  tunteita, kokemuksia ja muistoja. Se  on uskomattoman  kaunis  kirja,  mutta  myös  tärkeä  kirja. Haluan  nostaa  esille kirjan  nuorten  kasvutarinan. Se  on  parasta  mitä  aiheesta  olen  lukenut. Kirja  on paljon  muutakin  ja ennen kaikkea  niin  vaikuttava  lukukokemus, ettei sitä  saa  lukijalta  pilata laajemmilla  juonipaljastuksilla. Tämä  kirja  säteilee  inhimillistä  lämpöä.