Agatha Christie: ”Idän pikajunan arvoitus”
WSOY 1952 (viides painos)
210 sivua
Suomentanut Leena Karro
Alkuperäisen teoksen nimi: ”Murder on the Orient Express” (1934)
Ensimmäinen suomenkielinen painos WSOY 1937
Lapsesta saakka olen lukenut kaikkea mitä käsiini saan. Vähän yli kymmenvuotiaana tartuin ensimmäiseen Agatha Cristie:n teokseen. Kirjan nimeä en muista mutta sen muistan, että sen päähenkilönä oli Neiti Marple. Tuossa iässä kirja oli väärä valinta. Kymmenvuotiaan on helpompi samaistua Tex Willeriin kuin Neiti Marpleen. Niinpä Acatha Cristie on minun lukemiseni osaltani ollut sivuraiteella. Olen hänen tunnetuimpia teoksiaan toki lukenut, mutta neiti Marplen muisto on silti ollut taakkana selässä. Television sarja Hercule Poirot sai kuitenkin taas tarttumaan Christie:n kirjoihin ja hyvä niin. Sillä vaikka televisiosarja on upea, niin siinä hieno näyttelijä (David Suchet) muovaa kuitenkin hahmoa omanlaisekseen. Kirjoissa tutustumme hiukan toisenlaiseen Hercule Poirotiin, jossa ulkoiset ominaisuudet eivät ole yhtä korostettuja.
”Idän pikajunan arvoitus” on eittämättä yksi Agatha Christie:n parhaista teoksista. Se on tyypillinen vanhan ajan salapoliisiromaani, jossa pienet yksityiskohdat ja päättely ratkaisevat rikoksen, ei niinkään toiminnallisuus. Muutenkin kirja vie nykyaikaisen lukijan menneeseen maailmaan, jota suurelta osin ei enää ole. Kirja alkaa muinaisesta kaupungista Alepposta, joka on ollut maailmanperintökohde. Nyt se on pommitettu maan tasalle. Tapahtumien keskipiste on Jugoslaviassa, jota sitäkään ei enää ole. Mutta kirja vie myös moraalin, arvojen ja käyttäytymisten osalta menneeseen maailmaan ja varsinaisen salapoliisitarinan ohella juuri se on kirjan kiinnostavinta antia. Monet arvoista ja asenteista ovat kokeneet tarpeellisenkin muutoksen, mutta osa on aivan suotta, elämätapojen muutosten myötä, päätynyt romukoppaan. Erityisen kiinnostavaa on ihmisten tyypittely palvelijoihin ja naisiin, sillä tämä tuntuu myös määrittelevän kyseisten henkilöiden käyttäytymistyylin ja älykkyystason.
Itse juoni on kiinnostava ja hyvin otteessaan pitävä. En paljasta siitä enempää. Nostan esille kuitenkin pari kiinnostavaa seikkaa. Toinen on se, miten teksti antaa lukijalle aivan erilaiset silmä kuin esimerkiksi televisiosarjan katsojalle. Ihmisten käyttäytymisen, ilmeiden ja pukeutumisenkin kuvaus on rikasta ja aivan selvästi tapahtumien kulkuun vaikuttavaa. Useita näistä ei televisiota katsomalla huomaa. Otan tähän vain pari esimerkkiä.
”Poirotin selitettyä asian Greta Ohlsson joutui aivan suunniltaan suuttumuksesta. Hän oli niin järkyttynyt, että keltainen hiussykkyräkin hänen niskassaan alkoi täristä.
…
Tuo hyväsydäminen olento lähti vaunusta kasvot hehkuvina ja silmät kyynelissä.”
Ja toinen:
”Hän oli paljain päin. Pää oli uhmaavasti takakenossa. Hiukset oli pyyhkäisty otsalta suoraan ylöspäin, sieraimet värisivät. Hän muistutti urheasti ulapalle syöksyvän laivan keulakuvaa. Tällä hetkellä hän oli todella kaunis.”
Jo ensimmäisellä kerralla kirjaa lukiessa se tempaisi mukaansa niin vahvasti, että lopussa pohjimmainen tunne oli suuri helpotus siitä, että paha sai ansionsa mukaan. Nyt kun luin kirjan uudemman kerran kymmenien vuosien jälkeen, mieleen tuli myös moraalisia kysymyksiä. Erityisesti kysymys siitä, onko kosto oikeutettu missään tapauksessa. Sillä kostomentaliteetti voi ryöstäytyä käsistä, kuten on nähty lynkkaustapauksissa ja viimeksi USA:n senaatin valtauksessa. Sosiaalinen media vielä helpottaa tällaisen ilmapiirin kehittymistä. Kirjassa kostoa perustellaan oikeudenmukaisuudella ja koston toteutukselle luodaan eräänlainen valamiesrakenne. Se ei kuitenkaan poista perusasiaa omankädenoikeuden käyttöä.
Tämä oikeudenmukaisuuteen ja oikeuteen liittyvä pohdinta ei kuitenkaan vähennä kirjan arvoa. Se on erinomaisen hienosti rakennettu salapoliisitarina. Yksi Agatha Cristien parhaita ja lukemisen arvoinen useampaankin kertaa. Ja vielä arvokkaammaksi kirjan tekee, jos johtaa laajempiinkin pohdintoihin. Ja ilmeisesti minun kohdallani myös Neiti Marplet tulevat lukulistalle. Ainakin hahmon ja lukijan iät alkavat nyt olla oikeassa suhteessa.
Mainio teos, ja minusta nuo moraaliset kysymykset vain lisäävät maustetta arvoituksiin, teokset ovat "viileitä" ja hankalia kysymyksiä ei varsinaisesti nosteta eturiviin mutta monessakin kirjassa voi taustalta nostaa esiin mietteitä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ja niiden oikeutuksista...
VastaaPoistaMurhaajien ohella tietysti myös Poirotin loppupäätösten oikeutus on tässä hankala, ja muutamassa muunkin kirjan perusteella on ollut puhetta "salonkipyöveliydestä", miten Poirot käyttää niitä päätelmiään...
Itse kyllä aikoinaan aloitin Christie-lukemiseni myös siinä kymmenen ikävuoden tienoilla Marpleilla (Tuijottava katse) ja kyllä minä siitäkin pidin, vaikka onkin ehkä totta että Poirotista innostuu helpommin pienenä ja Marplesta sitten vähän isompana...