Matti Rönkä: "Automiesten kylä"

 

 

 

 

Matti Rönkä: ”Automiesten kylä”

Kirjakauppaliitto (Otavan kirjapaino 2022)          

Pienoisromaani 186 sivua

 

Sieni- ja marjaretkelle Outokumpuun otin mukaan kirjan ”Automiesten kylä”. Matti Rönkä on kirjoittanut sen omasta synnyinseudustaan Kuusjärvestä, joka myöhemmin muuttui kaivospaikkakunta Outokummuksi. Sama Kuusjärven kylä on minunkin syntymäpaikkani. Olen syntynyt vajaan kilometrin päässä Matti Röngän syntymäkodista.  Mertasen kaupasta vajaa kilometri Kuusjärven, siis järven, suuntaan. Ajallisesti välimatkaa oli hiukan enemmän, sillä jo ennen Matti Röngän syntymää olimme muuttaneet lähemmäs Outokumpua, Kalattomalle. Ei tuo ero ajallisestikaan silti niin pitkä ollut, sillä vielä tuohan aikaan muutoksen maalaiskylässä olivat hitaita, vaikka kaivostoiminta sitä nopeuttikin.  Varsinainen nousu taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti oli vielä edessä ja se kirjassa kuvataan hienosti. Kirjassa on hieno esimerkki elintason noususta. Kaivoveden sijasta saatiin ensin vesijohdot sisälle ja myöhemmin sitten vesivessa eteisen komeroon. Juuri näin kehitys eteni meilläkin. Tunsin oloni varsin kotoiseksi Matti Röngän kirjan alkuosaa lukiessa.

Kirjassa todetaan, että luokkaerot näkyivät Outokummussa selvästi. Eri järjestöt jakautuivat porvarien ja työväestön seuroihin. Minun aikanani jakauma näkyi vielä silloisessa oppikoulussakin. Oppilaita oli paljon ja heidät oli jaettu kolmeen rinnakkaisluokkaan. A-luokassa olivat maanviljelijöiden lapset, B-luokassa ns. herrojen pennut ja C-luokassa työläisten kakarat. Saattoi sinne C-luokkaan joskus eksyä joku maanviljelijänkin lapsi.  Vaikka Outokummun opettajakunta oli, kuten kirjassa todetaan, hyvää ja korkeatasoista, taisi laatu kuitenkin vaihdella eri luokkien kasken, vaikka yhteisiä opettajiakin tietysti oli.

Luin Matti Röngän kirjan alkuosaa kuin omaa kasvutarinaani, autoja lukuun ottamatta. Tuo yhtäläisyys jatkui yllättävän pitkälle, sillä armeijaan menin Kontiorantaan ja sieltä aliupseerikouluun Keuruulle ja sieltä sitten RUK:hon. Keuruulla olin tosin pioneeri, kun Matti Rönkä oli viestimies. Matkat lomilla noudattivat samanlaista kaavaa.

Minusta tämä kirja voidaan jakaa kahteen osaan. Alkuosa on kertomus lapsen kasvamisesta ja aikuistumisesta. Tähän on liitetty hieno kuvaus kyläyhteisön ja yhteiskunnan muutoksesta. Osana tuota muutosta ovat autot, jotka mukavalla tavalla konkretisoivat kehitystä. Tarinan alussa ne ovat kuitenkin mielestäni sivuosassa ja enemmän korostuvat autoja käyttävät ihmiset ja heidän tarinansa.

Kirjan loppuosan olisi sen sijaan voinut otsikoida ”Minä ja autot”. Se on kertomus Matti Röngän autoista ominaisuuksineen ja vikoineen. Kaikesi onneksi sitä on ryyditetty itsekriittisillä tilityksillä omasta elämästä ja viitauksilla yhteiskunnan muutoksiin. Joillekin tämä osa voi olla kiinnostavampikin, mutta minusta kirjan alkuosa oli antoisampi.

”Automiesten kylä” on kerrassaan antoisaa luettavaa kaikille. Vaikka se kertookin Kuusjärvestä, Matti Röngästä ja autoista, on se myös yleispätevä kuvaus maaseutujen pienten kylien kehityksestä ja elintason vähittäisestä noususta sotien jälkeen. Yhtä paljon se on kuvaus lapsen kasvamisesta ja aikuistumisesta tuossa ympäristössä. Moni sotienjälkeisen ajan lapsi löytää kirjasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Ja yksi osa kirjaa on kotiseuturakkaus, jota me kaikki tunnemme. Matti Rönkä kiteyttää tuon tunteen hienosti viimeisen kappaleen otsikkoon: ”Viitostie suruun ja onneen”. Se on tie kohti synnyinseutuja. Sitä pitkin minäkin lähden ajamaan taas viikon päästä. Mainio kirja.