Tiina Pihlajamäki: "Siitä ei voi kertoa"

 

 

 

 

Tiina Pihlajamäki: ”Siitä ei voi kertoa”

234 sivua

Atena 2003

Nykyisin kirja on saatavilla Amazon.com:sta  e-kirjana (Kindle) sekä suomeksi että englanniksi. Suomeksi nimellä ”Siitä ei voi kertoa” ja englanniksi nimellä ”You Can’t Tell About It”

 

Tiina Pihlajamäen vuonna 2003 ilmestynyt kirja on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.  Sen lähtökohtana on 14-vuotiaana vankileirille joutuneen Mirjanan kokemukset tai ehkä yleisemminkin hänen selviämisensä noista kokemuksista. Kertomus ei liity pelkästään Mirjanaan vaan myös hänen lähipiiriinsä niihin, jotka olivat vakileirillä ja heihin joiden kokemus liittyy pakolaisuuteen. Tämä kirja on uskomattoman tärkeä ja järkyttävä. Vaikka luin sen nyt toisen kerran, ei sen vaikutus ollut yhtään vähentynyt, päinvastoin, jotenkin tapahtumat tuntuivat aiempaa läheisemmiltä  ja ne tulivat mieleen niin kadulla kävellessä, Taiteiden yön tapahtumia seuratessa, kuin sieniretkillä metsässäkin.

Tärkeäksi kirjan tekee se, että naisiin kohdistuva väkivalta on sodissa ollut ajatonta mutta se muuttunut viime aikoina entistä enemmän suunnitelluksi ja organisoiduksi osaksi sotaa ja väestön mielialaan vaikuttamista. Kirjassakin usein todetaan vartijoiden suusta, että he ovat saaneet käskyn kohdella naisia kirjan mukaisella tavalla.

Kirjan alussa Mirjana on jo 18-vuotias ja on elänyt jo useita vuosia vankileiriltä vapautumisen jälkeen pakolaisena. Mirjana ja hänen lähipiirinsä eivät kuitenkaan ole päässeet kokemuksistaan eroon. Mirjanan kokemukset ovat sellaisia, joista ei voi kertoa. Siitä kirjakin on saanut nimensä.  Asiat alkavat purkautua, kun Mirjana saa kutsun sotasyyllisyysoikeudenkäynnin todistajaksi.  Vähitellen hän alkaa avautua keskusteluissa psykologin kanssa. Lopullinen totuus tulee kuitenkin esille vasta oikeudenkäynnin yhteydessä. En kerro siitä enempää sillä, kirjan vaikuttavuus pitää lukijan saada itsensä kokea.

Kirjassa Mirjanan avautumisen eteneminen on kuvattu hienosti. Hän pystyy vähitellen kertomaan kokemuksistaan yhä enemmän psykologilleen. Olennaista on turvallinen ympäristö. Turvallinen ympäristö voi rakentua esim. tutuista esineistä psykologin huoneessa esim. tauluista, joihin voi kiinnittää katseensa tai nojatuolista johon aina istuu. Minusta tämä hidas kehitys on osoitus turvallisuuden tunteen katoamisesta vankileirillä olon aikana. Ja jos esim. sotapakolaisia kohdellaan eristäen, voi turvallisuuden tunne jäädä kehittymättä uudessa muuten turvallisessa ympäristössä. Turvallisuuden tunteen rakentuminen on herkkä prosessi. Se unohdetaan usein kotiuttamisen yhteydessä.

Kirja saattaa lukijalle avautua hitaasti sillä alkuosassa Mirjana taistelee muistojensa kanssa, mutta sitä mukaa hän uskaltaa avautua, tarinan intensiteetti lisääntyy ja vie lukijan mukaansa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on Mirjanalle rankka kokemus, mutta päästikö sekään häntä muistojen ja kokemusten henkisetä ahdingosta. Kirjassa asiasta todetaan seuraavasti:

”   Hän oli kuvitellut löytävänsä selityksen. Ehkä sellaista ei edes ollut. Jollei ollut selitystä, ainoaksi mahdollisuudeksi jäi unohtaminen. Paluu takaisin lähtöpisteeseen turhan ja käsittämättömän kierroksen jälkeen.

   Mutta hän oli saanut järjestyksen. Muistikuvien kaaos oli raivattu. Ne olivat täydentyneet tarinaksi, joissa oli alku ja vaiheita, kohtauksia. Oma rooli herätti levottomuutta.”

Kirjassa kuvataan hienosti sitä, etteivät vankileiriajan kokemukset, vaikutukset ja seuraukset ole vain fyysisiä, vaan mitä suuremmassa määrin henkisiä. Yksittäisten kokemusten muistot voivat olla kaoottisia eikä niistä pääse eroon, ellei kaikelle löydä yhtenäistä selitystä.  Ei tuo kokonaisuuden ymmärtäminen tee tekoja yhtään hyväksyttävämmiksi mutta parhaassa tapauksessa auttaa löytämään oikeat syylliset ja tapahtumiin johtaneet ajatusrakennelmat. Auttaa pääsemään eroon itsesyytöksistä, joita kirjassakin aiheuttavat muiden naisten kateus ja virheelliset käsitykset. (Hyvähän sinun on, kun sinulla ei ole edes mustelmia tai ruhjeita).

Kirjan yksi hieno piirre on siinä, että vankileirin tapahtumista on kaksi kertomusta Mirjanan ja syyllisen. Kun Mirjanan kokemukset ovat aitoja uhrin kokemuksia, esiintyy syytetty lähes pelastajana. On arvokasta, jos lukija jaksaa pohtia sitä arvomaailmaa, jonka pohjalta syytetyn näkemykset ja toiminta tulevat.  Valitettavasti siihen löytyy yhtymäkohtia myös meidän jokaisen arkiajatteluun.

Vankileirikokemuksista ei pääse koskaan eroon. Elämä kuitenkin jatkuu eteenpäin. Kirjan viimeinen kappale antaa minulle kuitenkin toivoa tulevaisuudesta:

”…Joitakin päiviä sitten Mirjana oli löytänyt komeroon haudatusta pahvilaatikosta kuvan. Sairaalasängyllä istui kalpea nuori tyttö, jolla oli suuret silmät ja roikkuva aamutakki. Hän ei ollut suostunut samaan kuvaan vauvan kanssa. Nyt se kahlasi rantaa ja keräsi sankoon pyöreitä kiviä, joutsenenmunia.”

Tiina Pihlajamäen kirja ”Siitä ei voi kertoa” on äärettömän tärkeä, rankka ja ajankohtainen kertomus naisten kohtelusta sodassa ja kriisioloissa. Kirja tapahtuu vankileirillä, mutta naisten kohtelu on samanlaista myös muuten sotatilanteissa ja mm. miehitetyillä alueilla. Kirja ei keskity vain fyysiseen väkivaltaan, vaan myös kohtelun henkisiin vaikutuksiin, jotka voivat olla paljon pysyvämpiä ja saattavat estää normaalin elämän. Ajankohtainen kirja on, koska sotien ja kriisien myötä naisiin kohdistunut väkivalta on lisääntynyt ja siitä on tullut organisoitu osa sotaan ja mielialoihin vaikuttamista. Erityisen tärkeä kirja tämä olisi miehille, jotka sotatilanteissa usein, kuten tässä kirjassakin, toteavat, ettei heillä ollut mahdollisuutta toimia muuten. Oman nahkan pelastamiseksi uhrataan nainen. Arvomaailma tämäkin ja se on syytä ymmärtää. ”Siitä ei voi kertoa” on todella tärkeä, asioita minipuolisesti käsittelevä ja pohtiva kirja. Erityisen tärkeä siksi, että juuri siitä (naisten kohtelusta) pitäisi voida ja uskaltaa kertoa. Tämä kirja uskaltaa tarttua aiheeseen. Kiitos tekijälle silmiä avaavasta kirjasta.