László Krasznahorkai: ”Saatanatango”
Teos 2025, toinen painos (ensimmäinen painos 2019)
305 sivua
Unkarinkielinen alkuteos ”Sátántangó” (1985)
Suomentanut Minnamari Pitkänen
Kannen suunnittelu Jenni Saari
László Krasznahorkai sai Nobel-palkinnon vuonna 2025. Hänen teoksiaan oli jo sitä ennen suomennettu (”Saatanatango”, Teos 2019 ja ”Vastarinnan melankolia”, Teos 2022), mutta ainakin minulle hän oli ennen palkintoa jäänyt tuntemattomaksi. Näin käy helposti pienempien kielialueiden kirjailijoille, vaikka Krasznahorkai on kansainvälisesti tunnettu ja palkittu kirjailija. Kolmas kirja ””Seiobo tuolla alhaalla” ilmestyy vuoden 2026 keväällä. Erityisesti pitää kiittää suomentajaa Minnamari Sinisaloa (ent. Pitkänen) hienosta työstä, sillä esim. ”Saatanatango” ei ole varmasti ollut helpoimpia suomennettavia. Lisäksi on kiitettävä Jenni Saarta toisen painoksen kannen suunnittelusta. Kansikuva kiteyttää hienosti teoksen sisällön.
Tämän kirjan osalta sanoisin, että sitkeys palkitaan. Kirja ei avaudu vielä ensimmäisillä sivuilla, joissa jatkuva sade, loska ja ihmisten toivottomalta tuntuva epätietoisuus. Melko pian kirja kuitenkin imaisee sisäänsä ja onko oikeastaan hienompaa tapaa korostaa ihmisten toivottomuutta ja alakuloa kuin korostamalla sitä jatkuvalla sateella, märkyydellä ja loskaisilla teillä.
Tarinan taustalla on kyläyhteisö, jossa työt ja elämänedellytykset ovat loppuneet. Asunnot rapistuvat, katot suotavat ja kaiken kurjuuden täydentää jatkuva sade. Kaikki ymmärtävät, että kylästä pitäisi lähteä pois mutta sitä ei saada tehtyä. Ihmiset ovat alttiita johdatukselle, kun kylään saapuu tuttu henkilö pelastajaksi. Pelastajan saapumisen odottelu kapakassa on kirjan hienoimpia kohtia. Siinä odottelun, juopottelun ja kinailun ohessa käy jokainen läpi omaa elämäänsä ja unelmiaan. Kirjan nimi ”Saatanatango” tulee juuri kapakan tanssikohtauksesta. Pelastaja saapuu ja kyläläiset lähtevät epäröimättä hänen edottamaansa toimintaa ja luovuttavat sen toteuttamiseksi varansa.
En kerro juonesta tämän enempää sillä ainakin minun käsitykseni siitä mihin kirjailija tarinaa kuljettaa muuttui useita kertoja ja mukavan yllättävästi. Pelastaja vaikutti mm. hetken populistilta, joka houkutteli väkeä mukaansa. Välillä hän vaikutti huijarilta, joka vain keräsi kyläläisten rahat ja hänen kolmas roolinsa paljastuu kirjan lopussa ja se on kaikkein yllättävin. Ja lopulta aivan kirjan viimeisillä sivuilla tarinoiden synty saa yllättävimmän selityksen.
Hiukan muusta kokonaisuudesta irrallaan on 10-vuotiaan Estin tarina. Esti on vähälahjainen lapsi, jota kiusataan ja väheksytään ja komennellaan. Hän viihtyy parhaiten yksinään piilossa muilta. Lopulta hän tekee itsemurhan. Estin tarina on koskettava, ja kuvaa sitä, miten kiusatun mieli hakee outojakin ratkaisuja tilanteeseensa ja kuinka lopulta näyttäytyy vain yksi lopullinen ratkaisu. Varsinkin jos vain kuoleman jälkeinen elämä näyttäisi tarjoavan onnen, siihen on helppo tarttua.
Kirjassa omaa rooliaan esittävät hämähäkit tai oikeammin hämähäkinseitit. Niillä on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Hämähäkinseitithän on niin rakennettu, että tapahtui missä tahansa seitin kulmassa jotain, seitti välittää viestin keskustaan. Samanlaista verkkoa erityisesti totalitaariset organisaatiot rakentavat yhteiskuntiinsa. Ihmiset, joilla ei ole enää toivoa muusta, saadaan helposti sikasi tällaisia verkostoja. Ehkä tämänkin yhteys kyläläisiin ja pelastajaan selviää kirjan mukana.
Kirjan lopussa on kerrassaan hykerryttävä osio ”Töitä vain ja huolia” jossa virkailijat siistivät tarkkailluista ihmisistä laadittua raporttia johtajalle kelpaavaan muotoon. Raportin kuvauksi pehmennetään hauskalla tavaalla. Otan tässä vain lievän esimerkin. Esim. käsin kirjoitetussa raportissa on teksti:
”Viinassa uitettu ryppyinen liero”
Se muutettiin muotoon:
”Pienikokoinen iäkäs alkoholisti,”
Ja sitten kirjan loppu muuttaa kaiken. Vai muuttaako. Se on meistä lukijoista kiinni.
László Krasznahorkain teos ”Saatanatango” on miellyttävä tuttavuus. Se ei avaudu heti mutta palkitsee lukijansa monin verroin. Kirjan voi kokea ja lukea monella tavalla mutta se yllättää aina, kun kuvittelee päässeensä perusjuonesta selville. Kirjassa on koskettavia ihmiskohtaloita mutta myös hykerryttävää hauskuutta ja ennen kaikkea yllättävyyttä. Kirja on hienosti suomennettu Kiitos Minnamari Sinisalo (ent. Pitkänen) ja toisen painoksen kansi on juuri tähän kirjaan sopiva. Kiitos Jenni Saari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti