Minna Rytisalo: ”Jenny Hill”
WSOY 2023
294 sivua
Laulu Petteri Punakuonosta alkaa näin:
” Muistat Tuhkimon, Lumikin,
Ruususen varmaan
Ja Punahilkan ja sudenkin harmaan
Mutta poro tää sulta usein unhoon jää…”
Lainasin sitä tänne, koska Minna Rytisalon kirja näyttää, että poron lisäksi näistä tarinoista on meiltä tainnut jäädä huomamatta vähän muutakin. Nimenomaan naiseuteen ja naisten asemaan liittyvä asennekasvatus. Ne ovat synnyttäneet naiseuteen liittyviä myyttejä, joita on ollut vaikea ylittää.
Kirjassa tuota puutetta korjaavat Ajattaret: Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. He toteavat itsestään;
”Olemme tässä, koska olemme äänet pään sisällä, olemme väärinymmärretty ihanneminä ja se mistä kaikki alkaa.”
Ajattaret seuraavat Jenny Hillin elämää ja omien todellisten tarinoidensa kautta osoittavat missä mennään vikaan. Ajattaret yrittävät ohjata Jennyä, mutta hänen on itsensä löydettävä tiensä eteenpäin.
Jennyn tarina on tavallaan kasvutarina, joka saa alkunsa rohkeudesta irtautua vanhasta virheellisten ihanteiden, käsitysten ja tapojen ylläpitämästä elämästä, kohti itsenäistymistä ja omanarvoista elämää.
Kirja on sisällöllisesti ja rakenteellisesti nerokas. Tarinaa ja Jennin elämän tapahtumia kuljettaa eteenpäin kertoja, Jennin omat ajatukset ja kokemukset tulevat aidoimmillaan esille kirjeissä Mme Brigitte Macronille (Näitä kirjeitähän ei lähetetä. Niiden kirjoittaminen on terapeutin ehdotus) ja Ajattaret arvioivat Jennin kasvua ja elämänmuutoksia omien tarinoidensa pohjalta. Nämä näkökulmat muodostavat hienon ja nautinnollisen kokemuksen, joka lukunautinnon lisäksi tarjoaa omakohtaisia ahaa-elämyksiä ja ymmärrystä siihen miten eri sukupuoleen kuuluvia ihmisiä kohdellaan ja millaisia odotuksia heille asetetaan. Mutta ennen kaikkea tämä on aito ja koskettava tarina. Tarina Jennystä ja hänen läheisistään iloineen ja suruineen. Tarina joka on kerrottu niin, että lukija tuntee itsensä osaksi tarinaa. Minna Rytisalon kieli on hivelevän kaunista ja nautinnollista lukea-
Yksi hieno kohta kirjassa on myös siinä, että se hienovaraisesti osoittaa muutoksen mitä yhteiskunnassa on tapahtunut, ei ainoastaan Jennin kasvun kautta, vaan myös siinä, miten Jennin entisen aviomien uusi nuori vaimo on jo omaksunut uuden ja itsenäisen asenteen.
Kirja ei ole ylitunteellinen tai surullinen mutta sen loppukappaleissa oli pakko nieleskellä kyyneleitä. Ja nimenomaan sen vuoksi, että kirjaa kuitenkin täyttää eteenpäin menevä, kasvamisen ilmapiiri ja tunne siitä, että Jenni on saavuttanut ja löytänyt jotain uutta koskettaa aidosti lukijaa.
En usko, että pilaan kenenkään lukunautintoa lainaamalla tähän kirjan lopusta Ajattarien kommenttia:
”Jenny Hill ei tiedä meistä mitään. Hän asettuu siskonsa viereen koneeseen ja tarttuu turvavyöhön. Juuri nyt murheita ei ole, ei suruja eikä huolia, ja he ovat valmiina nousemaan ilmakehän yhdenteentoista kilometriin, ja sinne he kohoavat, naiset jotka ovat vuorovettä ja avaruuden pölyä, ja tälläkin hetkellä heissä kasvavat umpeen ja aukeavat polut joita ei ennen ollut, ja me olemme aivan hiljaa.”
Minna Rytisalon ”Jenny Hill” on uskomattoman hienosti kirjoitettu kasvutarina naisesta, joka uskaltaa jättää jo kulissiksi muuttuneet avioliittonsa ja lähtee hakemaan itsenäisyyttä ja uudenlaista tulevaisuutta. Tuolla tiellä hän joutuu vastakkain naisellisuutta koskevien myyttien kanssa ja selviää niistä. Kirja on niin koskettava, että lopussa on nieleskeltävä kyyneleitä ilosta, kun huomaa, kirjan sanoin ”elämä kantaa kyllä”. Niin läheiseksi kirjailija saa päähenkilön lukijoille. Vaikeasta aiheesta huolimatta kirjassa on eteenpäin katsova ja toiveikas sävy. Tämä kirja antaa paljon. Kiitos kirjoittajalle.
