Nina Rintala: ”Puut taipuvat puoleeni”
Basam Books 2020
81 sivua
On valoisa kesäilta. Jalassa uudet suunnistuskengät, kädessä kartta ja kompassi. Luonto tuoksuu ja ääntelee, mutta ympärillä on tyynnyttävä rauha. Olen lähdössä keskelle tuota rauhaa etsimään kahtatoista kiintorastia. Ei osana kilpailua, vaan hankkimaan nautintoa luonnossa liikkumisesta. Nyt matka alkaa. Suunnan otan vain kartasta, kun on tuttu maasto niin kompassia ei vielä tarvita. Siis liikkeelle ja eteenpäin kevyesti juosten.
Se mitä tuolla suunnistusretkellä koen, ehkä osin alitajunnan kautta, on kerrottu täsmällisesti Nina Rintalan runokirjan ”Puut taipuvat puoleeni” ensimmäisessä runossa ”Metsäpolulla”. Runo on hengästyttävä ja kaunis. Jo sen lukeminen hengästyttää enemmän kuin juokseminen. Ja mikä tärkeintä, se kertoo enemmän kuin mitä arkitajunta juostessa havaitsee. Se kertoo myös nuo alitajunnan havainnot ja vuorovaikutuksen luonnon kanssa. Liitän tähän vain alun tuosta runosta.
” Juoksen kapeaa polkua pitkin
en ajattele mitään
kuulen vain kiivaan hengityksen
kuin ulkopuolisen, maatervaa, mesimarjaa
liike on täysin automaattinen
mutkittelevat askeleet
jytisevät mekaanisesti
polvi polkee polulle kysymykset
hakee tutut juurakot
kuopat, kivet, notkot
Harpon eteenpäin
kanervat, varvut
jäkälät, sammalmatto
koivujen välistä tästä näin
makea pehmeärautainen
tuoksu sieraimissa, sakeaa
suopursua ja verta keuhkoissa
…”
Harvoin olen saanut mistään runosta niin henkilökohtaista kokemusta kuin tästä. Ei ole väliä onko runo syntynyt samanlaisesta kokemuksesta, sillä tärkeintä on huomata miten kokonaisvaltaisesti luonto, metsä ja kaikki elollinen meihin vaikuttaa. Emme ehkä huomaa tuota vaikutusta mutta sen huomaamme, kun tuo vaikutus puuttuu. Emme useinkaan tietoisesti osaa analysoida kokemaamme, mutta alitajunta sen kyllä tekee. Se on aidossa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Ehkäpä jopa osa luonnon kokonaisuutta. Minusta tämä runokirja korostaa juuri tuota vuorovaikutusta. Runokirjan ensimmäisen osan motto:
” metsään voi mennä, vaikka on
repaleinen ja rikki,
metsään täytyy mennä, kun on repaleinen ja rikki”
kuvaa erinomaisesti kirjan sisältöä. Tai oikeastaan se on enemmänkin. Se on elämänohje, joka on tärkeämpi kuin uskommekaan.
Kirja korostaa hienosti ihmistä osana luontoa ja joissakin runoissa sulaudutaankin osaksi luontoa. Eräs kirjan hienoimpia kohtia on toteamus:
”…
on kesäyö
jolloin matka ihmisestä puuksi on lyhimmillään
…”
Luulen, että tämä on kokemus, jonka jokainen on saanut ainakin juhannusyönä auringon nousun lähestyessä. Kirjan runoissa tuo kokemus yleistyy ja toivottavasti siirtyy myös lukijan arkiajatteluun.
Kun olin lapsi jouduin koulussa opettelemaan Katekismuksen ulkoa. Tarkoitus oli opettaa yleiset moraalisäännöt toimimiselle ihmisten kanssa. Nyt tuntuu siltä, että olisi tärkeää oppia toimimaan oikein luonnon kanssa, sitä kunnioittaen, ymmärtäen ja arvostaen. Kirja ”Puut taipuvat puoleeni” sisältää ainekset tällaiseen uuteen katekismukseen. Lainaan tähän vain yhden tärkeän kohdan kirjan lopun osasta ”Metsä tanssii”:
”puut viestittävät juurillaan,
lehdillään, väreillään, tuoksuillaan,
ilman sanoja voi kertoa niin paljon,
kunpa uudet ihmiset kuuntelisivat.”
Tämä kohta tuntuu niin tutulta, sillä jo vuosia sitten olen huomannut, että minulla on viestintäyhteys suuren limoviikunani kanssa. Se ilmaisee minulle kasteluntarpeen kellastuneella lehdellään. Yhdellä. Mutta huomauttaa myös samalla tavalla, jos olen jollakin tavalla laiminlyönyt joitakin muita kasveja.
Tämä kirja tuo metsän ja luonnon lähelle, tunnettavaksi ja kosketeltavaksi. Itse haluan aina kokea syksyllä, ensimmäisten hallaöiden jälkeen metsän hiljaisuuden. Keskellä metsää ei kuulu lintujen laulua, lehtipuut ovat paljaita ja kaikesta aistii metsän odottavan tunnelman. Siellä odotetaan talvea ja lepoa. Tuo odotuksen tunne ympäröi ja tarttuu minuunkin. Talvellakin luonnossa kokee hiljaisuuden, mutta se on lepoa, ei odotusta.
Kun aloitin suunnistuksella, lopetan sen myös siihen eli kirjan loppupuolen runoon ”Vastasyntyneet kalliot”.
metsän
vastasyntyneet kalliot
sammalesiliinan kiedottuina
juoksu pysähtyy
aika pysähtyy
sylissä
Tämä kirja tuo luonnon lähelle ja jopa aistittavaksi. Nina Rintala on järjestänyt runojen kokemista varten retken luontoon ja siellä runot avautuvat vielä selvemmin ja tulevat iholle ja sisälle tajuntaan. Avautuvat ne lukienkin, mutta ottakaa tämä kirja mukaanne metsäretkille tai vaikkapa vain rannalle. Saatu kokemus on kaiken vaivan arvoinen. Olen itse ollut aikanaan tilaisuudessa ”Runoilijat puussa”, jossa runoilijat tosiaan lukivat runojaan puusta. Sielläkin ympäristön vaikutti olennaisesti runoista saatuun kokemukseen. ”Puut taipuvat puoleeni” on tärkeä kirja ja ihon alle menevä kokemus. Kiitos kirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti