Laura Gustafsson: "Mikään ei todella katoa"

 

 

 

 

Laura Gustafsson: ”Mikään ei todella katoa”

LIKE Kustannus 2023

264 sivua

 

Laura Gustafssonin teos ”Mikään ei todella katoa” nimettiin vuoden 2023 Finlandia-palkinto ehdokkaaksi ja aiheesta. Kirja on aiheeltaan tärkeä ja hienosti ja ennen kaikkea kaihtelematta kirjoitettu.  Eläinteollisuuden epäkohtien lisäksi kirjassa häikäilemättä paljastetaan myös meidän arkisia käytäntöjämme, jotka ilmiselvästi palvelevat tätä eläinten teollista tai vain yksilöllistä hyväksikäyttöä. Ja sekös saa meidän karvamme pystyy. Mutta se saa joskus meidät myös ymmärtämään asioita paremmin kuin yleisistä asioista puhuminen, vaikka tietysti tärkeitä nekin ovat.

Kirja on rakenteeltaan nerokas. Päähenkilö on eläinaktivisti eläinoikeusjärjestössä, joka valokuvaamalla dokumentoi eläintilojen, niin turkistarhojen kuin sikatilojen ja navettojen, olosuhteita ja käytäntöjä, jotka sitten julkaistaan eläinoikeusjärjestön kautta. Kirjassa häntä ei kuvata pelkästään aktivistina vaan ihmisenä, jolloin tämä toiminta on osa hänen arkeaan, kuten myös ihmissuhteet vegaanisuus ja syömishäiriöt.  Tämä käsittelytapa tekee kirjasta kiinnostavan ja luettavan mutta tärkeintä on kuitenkin, että hän joutuu arjessaan jatkuvasti perustelemaan ideologiaansa – eläinten oikeuksien puolustamista. Arjen kohtaamisissa tulee vastaan väitteitä lihansyönnin välttämättömyydestä, ihmisten ylemmyydestä eläinkunnassa, eläinten oikeuksista jne. Yleisiä ennakkoluuloja joihin vastaaminen antaa lukijallekin olennaisen paljon lisätietoa eläinoikeusliikkeen ideologisista perusteista. Kuvausretkiä myös taustoitetaan kohteisiin tai yleisemminkin eläinten kohteluun liittyvillä perustiedoilla. Tämän käsittelytavan vuoksi tämä kirja on paitsi erinomainen romaani, myös oiva tietopaketti. Kuvausretket ovat raskaita aktivisteille. Eläinten kohtelu on usein niin raakaa ja eläimille tuskaa tuottavaa, että se tulee uniin.  Päähenkilön näkemät unet kuvaavat minusta kiteytettynä niitä julmuuksia, joita eläimet kokevat. Useat aktivistitkaan eivät kestä näitä kuvauskeikkoja yhtä kertaa enempää.

Minulle yksi herätyskohta kirjassa oli sen alussa, kun päähenkilö tajuaa, että hänen hoidossaan oleva koira oikeasti näkee hänet:

”…Ne on aina nähneet meidät. Tienneet. Todistaneet. Niillä on katse ja näkökulma. Tai siis olenhan mä sen tiennyt. Mutta en ole käsittänyt.”

Olenhan minäkin sen tiennyt mutta sen ymmärtäminen, että näkeminen pitää sisällään myös tajuamisen voi muuttaa suhtautumisen eläimiinkin aivan erilaiseksi. Tästä annan kirjalle ja kirjoittajalle erityiskiitoksen.

Kirja on erinomainen kuvaus, miten eläimet on taloudellisen voiton tavoittelemiseksi alistettu osaksi teollista tuotantokoneistoa. Siinä eläimet ovat vain raaka-aineita ilman oikeuksia tai turvaa. Aina eläinten ja ihmisten suhde ei kuitenkaan ole ollut tällainen, eikä se esim. poronhoidon osalta tällainen olekaan. Ehkä aivan oikein puhutaan poronhoidosta, joka merkitykseltään on aivan eri kuin turkistuotanto. Minusta kirjaa olisi erinomaisesti täydentänyt historiallinenkin kuvaus ihmisten ja eläinten suhteiden kehittymisestä. Nyt tuo alkuperäinen suhde tulee kyllä esille kuvauksessa eläinten turvatalosta.

Isoäitini mies kuoli jo varsin nuorena kaivosmiesten perustautiin, pölykeuhkoon. Tuon ajan kaivosmiehet olivat 30-luvulla pelkkiä tuotantovälineitä, kuten eläimet nyt. Isoäitini joutui velkojen takia pois kodistaan neljän lapsensa kanssa, Uusi koti oli pieni torppa. Perheen pelastaja oli lehmä, joka tuotti olennaisen osan lasten ravinnosta. Lehmä oli perheen kuuden jäsen, jota vieläkin suvun keskuudessa muistetaan. Ihmiset ja kotieläimet tukivat toisiaan aitoina kumppaneina. Muistan itsekin ihailleeni metsälaituminen portilla, kun äiti kutsui lehmiä ”Hoi Mansikki. Hoi Pyrikki. Ho hoi.” Yritinpä itsekin tuota kutsuhuutoa mutta minulla se ei toiminut. Raha ja teollinen tuotantotapa muutti tuon suhteen ja kirjassa tuodaan hyvin esille.

Kirja kuvaa hyvin myös yhteiskunnallista muutosta. Eläinoikeusjärjestö kasvaa ja muuttuu hyväksytyksi asiantuntijaorganisaatioksi ja sen vaikutusmahdollisuudet lisääntyvät. Organisaation ajattelutapa muuttuu:

”…Muutos ei tapahdu ansiostamme eivätkä tekomme ole sitä motivoineet tai hereille mananneet. Se tapahtuu, koska ei ole vaihtoehtoa. Uskomme toimivamme heidän puolestaan. Mutta teemme kaiken itsemme takia. Jotta voisimme elää nahoissamme.”

Moraaliset arvot ovat toki tärkeitä mutta riittävätkö ne, jos toisella puolella on raha. Kirjan päähenkilö alkaa väsyä, vaikka ainakin minä sain kirjasta sen vaikutelman, ettei lausunnoilla tai kannanotoilla juurikaan edistetä eläinten oikeuksia, ellei sitä tueta räväkämmällä toiminnalla.

Kirjan yksi osa on nimeltään ”Toinen matkani Houyhnhnmien maahan”. Otsikko viittaa Jonathan Swift:n kirjaan ”Gulliverin retket” (lyhentämätön laitos). Siinä kerrotaan maasta jota hallitsevat houyhnhnmit, joita ymmärtämätön voisi kutsua hevosiksi. Kiinnostava tarina, kuten Swift:n kirja muutenkin. Onnekseni  jouduin tekemään siitä aikanaan opinnäytetyön.

Käsittelin tässä vain yhtä puolta kirjasta, se on sisällöltään paljon runsaampi, joten nauttikaa siitä.

Laura Gustafssonin kirja ”Mikään ei todella katoa” on eläinoikeusmanifesti mutta samalla erinomaisen hieno romaani. Päähenkilönsä kautta kirja vastaa hienosti eläinten oikeuksia koskeviin väitteisiin ja ennakkoluuloihin, vegaanisen elämäntavan mahdollisuuksiin ja siihen miten taloudellisen voiton tavoittelu on muuttanut eläimet pelkiksi raaka-aineiksi. Kirja on herättävä. Vaikka puhun tässä manifestimaisuudesta, on kirja myös kiinnostava romaani.  Asiat nostetaan esille päähenkilön arjen ja elämän kautta. Se on päähenkilön elämäntarina. Hienoja lukuhetkiä.

Maja Lunde: "Unelma puusta"

 

 

 

 

Maja Lunde: ”Unelma puusta”

Tammi 2023

464 sivua

Norjankielinen alkuteos ”Drømmen om et tre” (2022)

Suomentaja Katriina Huttunen

 

Maja Lunden Ilmastokvartetin päätösosa ”Unelma puusta” palaa tarinassaan myös alkuun. Ensimmäinen osa ”Mehiläisten historia” alkaa samana vuonna 2097, kuin tämäkin kirja. Nämä neljä kirjaa, vaikka kukin keskittyy ihmisten haitallisen toiminnan yksittäisiin seurauksiin, pakottavat lukijan kuitenkin ajattelemaan kokonaisvaikutuksia, sillä vaikuttavathan ne kirjan henkilöiden kaikkeen elämään. Ehkä tämän kirjasarjan kutsuminen Ilmastokvartetiksi on katseen kääntämistä pois ihmisen toiminnan vaikutuksista, ikään kuin ilmasto itsessään oli syyllinen muutoksiin. Tämän kirjan lopussa kirjan Maja Lunde tarttuukin asiaan, kirjan henkilön Tao suulla:

”Joskus minua raivostuttaa. Kun näen peltojen halkeilevan ja ruokamullan haihtuvan pölyksi. Kun pienet vihreät versot muuttuvat väriltään himmeiksi ja sen jälkeen kuihtuvat, irtoavat maasta ja katoavat tuulen mukana. Kun lapset menevät nukkumaan nälkäisinä.

   Olen raivoissani, ja hitaasti olen ymmärtänyt, kehen vihani kohdistuu.

   Meitä ennen eläneisiin. He valitsivat oman aikansa, omat vähäiset vuotensa, kuukautensa, viikkonsa, minuuttinsa, sen sijaan, että olisivat valinneet ajan, joka tulee heidän jälkeensä. Haluan rangaista heitä, haluan heittää heidät tulevaisuuteen, minun aikaani, haluan heidän näkevän, mitä he ovat tehneet.”

Tämä Ilmastokvartetti tosiaan tekee sen, että lukija joutuu menetettyyn tulevaisuuteen ja jos se ohjaa toimimaan paremman maailmaan puolesta, on saavutettu paljon. Maja Lunden kirjat kuvaavat tuhoutuvaa maailmaa ihmisten kokemusten kautta ja se on paljon vaikuttavampaa, kuin tilastot tai lämpötilakäyrät. Tämä neljän kirjan kokonaisuus on vaikuttava.

2Unelma puusta” kertoo maailman kasvien siemenarkistosta ja tavoitteesta saada se tuhosta selviytyneiden ja uutta rakentavien ihmisten käyttöön. Siemenet on varastoitu Huippuvuorille, kylmiin olosuhteisiin.  Siemenien luovuttamiseen liittyy mm. moraalisia kysymyksiä. Onko maailmaa tuhonnut ihmiskunta ansainnut nämä siemenet. Siemenvarastoihin liittyvä osa tarinasta on dekkarimainen, joten en kerro siitä enempää.

Ongelmana on myös se, että Huippuvuoret on maailman kurjistuessa ja kulkutautien tappaessa ihmisiä, irrottautunut muusta maailmasta. Huippuvuoret elää omavaraisena, vaikka mm. ilmaston lämpeneminen vaikuttaa sinnekin. Lopuksi heidän elämästään tulee selviytymiskamppailu saarille tulleen kulkutaudin vuoksi.  Lopulta taudista selviää vain viiden nuoren ryhmä. Tämän pienen ryhmän selviytymistaistelua voi pitää pienoiskuvana maailman ihmisten kohtalosta kulkutautien, nälän ja ilmastonmuutoksen kurimuksessa. Kirjassa Maja Lunde kuvaa tätä nykyistä vuosisataa pandemioiden vuosisadaksi. Toivottavasti hän on väärässä.

Kirja antaa kuitenkin lopussa ihmiskunnalle toivoa. Tosin huomattavasti nykyistä pienemmälle yhteiskunnalle.  Uutta elämäntapaa yritetään rakentaa, mehiläiset ovat palanneet, villihevosiakin on näkynyt  ja ehkä siemenetkin saadaan vielä käyttöön.

Maja Lunden Ilmastokvartetin viimeinen osa ”Unelma puusta” on upea osa tuota neljän kirjan kokonaisuutta. Nämä kirjat antavat meille kuvan siitä, millaista on elää siinä tuhoutuvassa tai tuhoutuneessa maailmassa, johon meidän nykyinen elämäntapamme johtaa. Kirja ei esitteli tilastoja tai käyriä, vaan tuossa ajassa elävien ihmisten kokemuksia ja tunteita.  Näiden kirjojen tarkoitus on herättää meidät ajattelemaan ja toimimaan. Toivottavasti niin käykin.

 

Maja Lunden Ilmastokvartetin kirjat:

-          Mehiläisten historia (Tammi 2016)

-          Sininen ( Tammi 2019)

-          Viimeiset (Tammi 2020)

-          Unelma puusta (Tammi 2023)

Virpi Hämeen-Anttila: "Sarastus"

 

 

 

Virpi Hämeen-Anttila: ”Sarastus”  (Synnyinmaa, osa 1)

Otava 2023

329 sivua + Jälkisanat

 

Virpi Hämeen-Anttilan uusimman kirjan ”Sarastus” ensimmäiset sivut toivat ainakin minun silmiini elävästi suomalaisten vanhojen elokuvien maaseutukuvaukset.  Vaikutelma kuitenkin katosi pian sillä tässä kirjassa ei ole perinteistä tarinaan köyhän maaseudun tytön hyväksikäytöstä ja onnettomasta rakkaudesta. Rakkaudesta tässäkin kirjassa toki on osaltaan kyse mutta ennen kaikkea kahden voimakastahtoisen nuoren tasaveroisesta kohtaamisesta ja pyrkimyksestä rikkoa perinteisiä luokkarajoja. Nuoret asettavat suhteessaan ihmisen ja hänen kykynsä etusijalle, jolloin ison kartanon tytär ja torpparin poika ( Erik ja Briitta)voivat kohdata tasaveroisina.

Kirjan ensimmäinen luku ”Kivisen pellon perijä” kuvaa juuri tuota rakkaustarinaa ja sen syvyyttä. Nuorten välinen rakkaus ei kuitenkaan sovi suuren kartanon isännälle ja se saa väkivaltaisenkin lopun.  Rakkaus ei kuitenkaan kuole vaan Brita uhrautuu turvatakseen Erikin tulevaisuuden:

”…

Briitta vaikeni. Hän ymmärsi olevansa nurkkaan ajettu. Ei hänellä ollut vaihtoehtoja.

Ja hän todellakin rakasti Erikiä. Rakasti niin enemmän kuin ketään. Rakasti niin paljon, että halusi hänelle hyvää…vain hyvää-

-          Hyvä on, hän sanoi. – Minä suostun.”

-           

Tämä rakkaustarina ja sen kohtalo, luo puitteet kirjan olennaiselle sisällölle. Kuvaukselle 1850-luvun Suomen ja Hämeen luokkarajoista ja niiden kahleista mutta myös naisen asemasta ja oikeudesta omaan ruumiiseensa tasavertaisiin oikeuksiin yhteiskunnassa. Kirjan nimen ”Sarastus” sanoisin kuvaavan hyvin sitä, miten nuorten taistelu oikeuksistaan alkaa raottaa tulevaisuuden verhoa ja kansakunnan mitassa alkaa avautua mahdollisuuksia luokkarajojen ylitykseen. Näiden mahdollisuuksien toteutuminen tapahtuu aluksi yksittäisten ihmisten toiminnan ja esimerkin kautta.

Luokkarajojen ylitys mahdollistuu koulutuksen kautta. Ja aluksi sekin vain miehille.  Sekään ei aina riitä, sillä erityisesti aateliston ovet pysyvät usein kiinni syntyperän takia. Vaikka sanotaan, että raha avaa kaikki ovet, ei se kirjan esimerkeissä aina silloinkaan toteudu. Ainakaan ellei rahaa ole todella paljon. Kirjan toisessa luvussa ”Suureen maailmaan”, jossa Erik opiskelee ja aloittaa työuraansa Helsingissä nämä luokkarajat tulevat hienosti esille. Siinä kuvataan tilannetta Helsingissä ja juuri Erikin kokemusten kautta. Tällainen tapa kuvata ilmiöitä ihmisen silmin tekee kirjan kiinnostavaksi ja eläväksi.

Toisessa luvussa Erik alkaa menestyä ja hyvä tulevaisuus alkaa sarastaa. Niin se alkaa Suomellekin. Rautatietä aletaan suunnitella ja Cygnaeus lähetetään ulkomaille selvittämään mahdollisuuksia kansakoululaitoksen perustamiselle.

Kirjan kolmas luku ”Uusia tuulia” vie tietyllä tavalla rakkaustarinan päätökseen. Sekä Erikin että Britan mieltä painanut suhteen väkivaltainen katkaiseminen saa ratkaisunsa kohtaamisessa Erikin äidin kuoleman yhteydessä.:

”Tuskan ja menetyksen tunteet olivat väistyneet ja niiden alta paljastui uusi, entistä vahvempi side. Kenties se oli vielä lujempi kuin avioliiton side.”

Minusta kaikkein merkittävin toteamus tulee kuitenkin kirjan lopussa Johan Mikaelin suusta (Briittan ja myös Erikin poika):

”Kyllä luen! Minä rakastan lukemista. Osaan laskeakin. Aion lukea kaikki maailman kirjat ja oppia kaiken, mitä niissä on.”

Tässä on aito merkki tulevaisuuden sarastuksesta.

Yritin välttää tässä tekstissä olennaisia juonipaljastuksia sillä Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa niin koskettavasti, että se on voitava itse kokea. Yhdestä seikasta haluan kuitenkin varoittaa lukijoita. Kirjan loppuosaa lukiessa varatkaa nenäliinoja kirjan viereen, sillä niin voimakkaasti se ainakin minuun vaikutti.  Ei ylipursuavan tunteellisuuden tai keinotekoisesti korostetun dramaattisuuden takia, vaan siksi, miten ymmärryksen ja toisen ihmisen arvostamisen kautta katkeratkin ja mieltä kalvavat tunteet voivat muuttua syväksi ja ymmärtäväksi ystävyydeksi.

Tämä on kaikilta osin huima kirja.  Mukaansa tempaavan tarinan lisäksi se kertoo Suomen historiasta 1850-luvulla. Ja tuon historian se kertoo ihmisten kokemusten kautta. Historia tulee eläväksi ja kuvitteelliset päähenkilöt sulautuvat sen olennaiseksi osaksi.  Kirja alaotsikko (Synnyinmaa-sarja) kuvaa hienosti kirjan laajempaa sisältöä. Ja onneksi kirja kertoo vain kuudesta vuodesta synnyinmaamme historiasta, sillä sehän tarkoittaa useita lisäosia ja tämän kirjan perusteella niitä tulee odotettua malttamattomasti. Kiitos kirjasta kirjoittajalle Virpi Hämeen-Anttilalle ja myös kauniin kannen tekijöille ( Piia Aho ja Päivi Puustinen).