Laura Gustafsson: "Mikään ei todella katoa"

 

 

 

 

Laura Gustafsson: ”Mikään ei todella katoa”

LIKE Kustannus 2023

264 sivua

 

Laura Gustafssonin teos ”Mikään ei todella katoa” nimettiin vuoden 2023 Finlandia-palkinto ehdokkaaksi ja aiheesta. Kirja on aiheeltaan tärkeä ja hienosti ja ennen kaikkea kaihtelematta kirjoitettu.  Eläinteollisuuden epäkohtien lisäksi kirjassa häikäilemättä paljastetaan myös meidän arkisia käytäntöjämme, jotka ilmiselvästi palvelevat tätä eläinten teollista tai vain yksilöllistä hyväksikäyttöä. Ja sekös saa meidän karvamme pystyy. Mutta se saa joskus meidät myös ymmärtämään asioita paremmin kuin yleisistä asioista puhuminen, vaikka tietysti tärkeitä nekin ovat.

Kirja on rakenteeltaan nerokas. Päähenkilö on eläinaktivisti eläinoikeusjärjestössä, joka valokuvaamalla dokumentoi eläintilojen, niin turkistarhojen kuin sikatilojen ja navettojen, olosuhteita ja käytäntöjä, jotka sitten julkaistaan eläinoikeusjärjestön kautta. Kirjassa häntä ei kuvata pelkästään aktivistina vaan ihmisenä, jolloin tämä toiminta on osa hänen arkeaan, kuten myös ihmissuhteet vegaanisuus ja syömishäiriöt.  Tämä käsittelytapa tekee kirjasta kiinnostavan ja luettavan mutta tärkeintä on kuitenkin, että hän joutuu arjessaan jatkuvasti perustelemaan ideologiaansa – eläinten oikeuksien puolustamista. Arjen kohtaamisissa tulee vastaan väitteitä lihansyönnin välttämättömyydestä, ihmisten ylemmyydestä eläinkunnassa, eläinten oikeuksista jne. Yleisiä ennakkoluuloja joihin vastaaminen antaa lukijallekin olennaisen paljon lisätietoa eläinoikeusliikkeen ideologisista perusteista. Kuvausretkiä myös taustoitetaan kohteisiin tai yleisemminkin eläinten kohteluun liittyvillä perustiedoilla. Tämän käsittelytavan vuoksi tämä kirja on paitsi erinomainen romaani, myös oiva tietopaketti. Kuvausretket ovat raskaita aktivisteille. Eläinten kohtelu on usein niin raakaa ja eläimille tuskaa tuottavaa, että se tulee uniin.  Päähenkilön näkemät unet kuvaavat minusta kiteytettynä niitä julmuuksia, joita eläimet kokevat. Useat aktivistitkaan eivät kestä näitä kuvauskeikkoja yhtä kertaa enempää.

Minulle yksi herätyskohta kirjassa oli sen alussa, kun päähenkilö tajuaa, että hänen hoidossaan oleva koira oikeasti näkee hänet:

”…Ne on aina nähneet meidät. Tienneet. Todistaneet. Niillä on katse ja näkökulma. Tai siis olenhan mä sen tiennyt. Mutta en ole käsittänyt.”

Olenhan minäkin sen tiennyt mutta sen ymmärtäminen, että näkeminen pitää sisällään myös tajuamisen voi muuttaa suhtautumisen eläimiinkin aivan erilaiseksi. Tästä annan kirjalle ja kirjoittajalle erityiskiitoksen.

Kirja on erinomainen kuvaus, miten eläimet on taloudellisen voiton tavoittelemiseksi alistettu osaksi teollista tuotantokoneistoa. Siinä eläimet ovat vain raaka-aineita ilman oikeuksia tai turvaa. Aina eläinten ja ihmisten suhde ei kuitenkaan ole ollut tällainen, eikä se esim. poronhoidon osalta tällainen olekaan. Ehkä aivan oikein puhutaan poronhoidosta, joka merkitykseltään on aivan eri kuin turkistuotanto. Minusta kirjaa olisi erinomaisesti täydentänyt historiallinenkin kuvaus ihmisten ja eläinten suhteiden kehittymisestä. Nyt tuo alkuperäinen suhde tulee kyllä esille kuvauksessa eläinten turvatalosta.

Isoäitini mies kuoli jo varsin nuorena kaivosmiesten perustautiin, pölykeuhkoon. Tuon ajan kaivosmiehet olivat 30-luvulla pelkkiä tuotantovälineitä, kuten eläimet nyt. Isoäitini joutui velkojen takia pois kodistaan neljän lapsensa kanssa, Uusi koti oli pieni torppa. Perheen pelastaja oli lehmä, joka tuotti olennaisen osan lasten ravinnosta. Lehmä oli perheen kuuden jäsen, jota vieläkin suvun keskuudessa muistetaan. Ihmiset ja kotieläimet tukivat toisiaan aitoina kumppaneina. Muistan itsekin ihailleeni metsälaituminen portilla, kun äiti kutsui lehmiä ”Hoi Mansikki. Hoi Pyrikki. Ho hoi.” Yritinpä itsekin tuota kutsuhuutoa mutta minulla se ei toiminut. Raha ja teollinen tuotantotapa muutti tuon suhteen ja kirjassa tuodaan hyvin esille.

Kirja kuvaa hyvin myös yhteiskunnallista muutosta. Eläinoikeusjärjestö kasvaa ja muuttuu hyväksytyksi asiantuntijaorganisaatioksi ja sen vaikutusmahdollisuudet lisääntyvät. Organisaation ajattelutapa muuttuu:

”…Muutos ei tapahdu ansiostamme eivätkä tekomme ole sitä motivoineet tai hereille mananneet. Se tapahtuu, koska ei ole vaihtoehtoa. Uskomme toimivamme heidän puolestaan. Mutta teemme kaiken itsemme takia. Jotta voisimme elää nahoissamme.”

Moraaliset arvot ovat toki tärkeitä mutta riittävätkö ne, jos toisella puolella on raha. Kirjan päähenkilö alkaa väsyä, vaikka ainakin minä sain kirjasta sen vaikutelman, ettei lausunnoilla tai kannanotoilla juurikaan edistetä eläinten oikeuksia, ellei sitä tueta räväkämmällä toiminnalla.

Kirjan yksi osa on nimeltään ”Toinen matkani Houyhnhnmien maahan”. Otsikko viittaa Jonathan Swift:n kirjaan ”Gulliverin retket” (lyhentämätön laitos). Siinä kerrotaan maasta jota hallitsevat houyhnhnmit, joita ymmärtämätön voisi kutsua hevosiksi. Kiinnostava tarina, kuten Swift:n kirja muutenkin. Onnekseni  jouduin tekemään siitä aikanaan opinnäytetyön.

Käsittelin tässä vain yhtä puolta kirjasta, se on sisällöltään paljon runsaampi, joten nauttikaa siitä.

Laura Gustafssonin kirja ”Mikään ei todella katoa” on eläinoikeusmanifesti mutta samalla erinomaisen hieno romaani. Päähenkilönsä kautta kirja vastaa hienosti eläinten oikeuksia koskeviin väitteisiin ja ennakkoluuloihin, vegaanisen elämäntavan mahdollisuuksiin ja siihen miten taloudellisen voiton tavoittelu on muuttanut eläimet pelkiksi raaka-aineiksi. Kirja on herättävä. Vaikka puhun tässä manifestimaisuudesta, on kirja myös kiinnostava romaani.  Asiat nostetaan esille päähenkilön arjen ja elämän kautta. Se on päähenkilön elämäntarina. Hienoja lukuhetkiä.