Roman Sentsin: Jeltysevit, erään perheen rappio

 

Roman Sentšin: ”Jeltyševit, erään perheen rappio”

Into Kustannus Oy 2015

Suomentanut Kirsti Era

Alkuperäisteos ”Jeltyševy”, 2009

Sentšinin  kirja ”Jeltyševit, erään  perheen rappio”  on armoton  kuvaus paitsi erään  perheen  myös erään  kyläyhteisön rappeutumisesta. Kirja  ajoittuu Venäjälle Neuvostoliiton  hajoamisen aikaan   mutta  haluaisin, että  lukijat  näkisivät siinä  venäläisyyden  lisäksi  myös  yleismaailmallisia  piirteitä.  Sitä  mitä  tapahtuu  kyläyhteisöille  ja  maahan ja  alueelle sidotuille  perheille,  kun ”kehitys”  ajaa alueiden  ohi  ja  jättää  ihmiset  ilman  palveluja  ja elinmahdollisuuksia. Tätä  kehitystä  tapahtuu  kaikkialla.

Tämän kirjan arviointi on pakko  aloittaa Kaarlo Kramsun runon ”Onneton” ensimmäisellä  säkeistöllä:

”Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie;

Mut synkempi vielä on eloni tie.

Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä,

Mut tähteä yhtään ei  eloni tiellä.

Jos on synkkä Kramsun  runo,  niin eipä sille  häviä  mustuudessa Roman Sentšinin  kirjan  Jeltyševin  perheen historia. Onneksi  kirja  ei  kuitenkaan  ole aivan  niin  synkkää  luettavaa, sillä henkilöihin ei kertomistyylinkään takia liian  kiinteästi  samaistu. Hyvä  niin, sillä  pohdittavaa  tämä  kirja  kyllä antaa. Ja kaikkineen, tämä  on muutenkin  erinomainen kirja.

Kirja  ajoittuu Neuvostoliiton  hajoamisen  jälkeiseen aikaan, jolloin erityisesti syrjäseuduilla elinolosuhteet  merkittävästi  heikkenivät. Maaseudulle Jeltyševitkin  joutuvat  siirtymään,  kun  he menettävät  asuntonsa  kaupungissa. Alkuaikojen  usko ”kyllä tästä selvitään” katoaa  vähitellen, kun työpaikkoja ei  löydy, rahaa on niukasti, osa naapureista huijaa  ja  puuttuu tottumus  selvitä maaseudun elämästä  luonnonantimien  ja  pienten  viljelypastojen  avulla.  Toivottomuus  lisääntyy  ja kasvaa lopulta  apatiaksi.  Sitä kehitystä tukee se, että votkaa tai  pirtua  on  kuitenkin saatavilla ja lopulta juuri sitä  kauppaamalla hankitaan vähäiset  tulot.

Väkisinkin  kirjaa lukiessa  tulevat  mieleen  kotimaiset  teokset  ”Ryysyrannan Jooseppi”, ”Putkinotko”.  Niissäkin Ryysyrannan Jooseppi  ja Käkriäisen Juutas  turvautuvat  pontikankeittoon.  Joten eivät  tämäntapaiset  kohtalot  ole vieraita  meilläkään.  Lamajaksojen  ja talouspolitiikan seurauksena  köyhien  ja  syrjäytyneiden  määrä  on nytkin  lisääntynyt. Entistä  enemmän  entiset  pienet teollisuuspaikkakunnat kuihtuvat  ja  jäävät  ilman  palveluja.  Kirja  on  oiva  varoitus  myös  meille siitä,  mihin  tällainen  kehitys  saattaa  johtaa. Sillä  millaisiksi  meilläkin  muuttuvat  pienet asuinalueet,  kun  niistä  katoavat  koulut, terveydenhuolto, pankit, posti  ja poliisi.  Onhan tämä  kehitys jo selvästi  näkyvissä. Kun aikanaan esimerkiksi Outokummun  kaivoksen  toiminta  loppui  ja yhtiö sai  korvata eläkevelvollisuutensa antamalla työntekijöille  osakkeita, myivät  monet osakkeensa pois  ja seurauksena  Outokumpuun kehittyi  maan  pahin  huumeongelma. Hetken oli rahaa mutta ei työtä. Huumeongelmaa seurasivat  sitten  muut  ongelmat. Onneksi  meillä yhteiskunnan toiminta ei  kuitenkaan  ollut  samalla  tavalla  lamassa, kuin  hajaantumisen  jälkeisellä Venäjällä.  Tuntuu  kuin  Sentšin  kertoisi  kirjassaan yhtä  hyvin myös  yleismaailmallisista  köyhtymisen  ja  syrjäytymisen  seurauksista.   Ei loppujen  lopuksi  ole  paljoa  eroa, vievätkö  varallisuudet  oligarkit  vai  kansainväliset  suuryritykset. Ehkä Sentšinin kirja  pitäisi  antaa oheislukemistoksi  myös hallitusneuvottelijoille.

Juuri  tämän kehityksen  kuvaus  on kirjan  suurimpia  ansioita. Toiveista ja  yrityksistä, ponnettomista tosin, huolimatta  lopputulos  voi  olla järkyttävä, jos eteenpäin  tyrkkivää  tukea  ei ole  tarjolla. Syrjäytyneiden  ja apatiaan painuneiden  ihmisten tulevaisuudennäkymät  paranevat  vain  auttamalla, ei  rankaisemalla. Ihmiset  voivat  itse  ymmärtää tilanteensa, mutta  voimia päästä omin avuin eteenpäin ei  ole.

”Takaisin hän matkusti vankasti päättäneenä panna miehiin  liikettä ja pakottaa heidät hommiin talon suhteen – ”aikaisemmin rakennettiin jotenkin jopa synkässä korvessa” – ja etsimään työtä. ”Värväytykööt pohjoiseen, vaikka johonkin  sesonkihommiin. Keksikööt  keinöja tällä tavoin me tosiaan juodaan  itsemme hengiltä, kuollaan siihen suohon!””

…

”Nikolai nousi ja otti  pullon.

-          Kaada minullekin, sanoi Valentina Viktorovna. Hän muisti Denisin sanat  ja puolustautui ajatuksissaan: ”Mitä tässä muutakaan voi? Mitä nyt muka voi tehdä?””

-           

Kirjan  loppu  on aivan  yhtä  lohduton  kuin  muukin kirja  mutta ei suinkaan  merkityksetön. Ehkäpä  juuri  lohduttomuutensa  takia se  jää  mieleen  ja  panee  ajattelemaan ihmisen  arvoa  yhteiskunnassa.  Minne katoaa  ihmisarvo  ja  välittäminen  kun  puolustuskyky  katoaa.  Näinhän  on  käynyt  mm. vanhuksille  myös  meillä. Miten  helposti ihmiset  jätetään ongelmineen  yksin, jos  heillä ei voimia  tai  uskallusta  hakea  apua.

Kirjassa  on jälkisanat  (Sanna Turoma), jossa  esitellään  Sentšiniä  ja  myös  kirjan  taustoja. Enemmän  hänestä  löytää  hienosta Cafe Voltaire-sarjan  kirjasta ”Kenen aika?”, esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, jonka  ovat  toimittaneet Tomi Huttunen & Tintti  Klapuri (Avain 2012).