Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

 

Paula Nivukoski: ”Nopeasti piirretyt pilvet”

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019

334 sivua

Kansi Päivi Puustinen

Jotkut kirjat menevät  päähän ja  jotkut sydämeen. Tämä kirja vaikutti molempiin. Ensimmäisenä  iltana  luin  kirjasta vajaat sata sivua ja yöllä unissani  kirjoitin kirjaan  jatkoa. Yritin  omassa versiossani  panetella Kallea, jotta Liisa  kiintyisi enemmän Anteroon. Aamulla kirja  oli  kuitenkin ennallaan  ja  ehkä  hyvä  niin. En omassa versiossani  olisi  päässyt  lähellekään samaa  jännitettä  ja intensiteettiä  kuin Paula Nivukoski  kirjassaan

Heti ensimmäiseksi tajuntaan iski  kieli.  Kielenkäytön kauneus ja se että asioita ei selitetty puhki, vaan jätettiin  mielikuvitukselle  tilaa  nähdä asiat  loppuun.  Tällainen  kuvaus  antaa tapahtumille  elintilaa  ja  elävyyttä. Kirjan teksti  on muutenkin  kaunista,  eikä pelkästään  murteen  takia se on tyyliltään pohjalaista.  Kun itse  olen  itäsuomalainen,  en  voisi  kuvitellakaan, että  siellä  riittäisi lause ”Koita sinä pitää tila suvus”.  Sehän  pitää sisällään koko maailman.

Kirjahan on sukutarina  ja siinä on hienosti  kuvattu  historian antama pohja elämälle,  mutta  myös sen  synnyttämät  paineet.  Koti, perhe, ympäristö muodostavat  vaalittavan kokonaisuuden.

”Pohjalaistalo ei  ollut vain koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun  historia ja tulevaisuus"

Tuntuu tietysti  ihmeelliseltä kutsua  kirjaa sukutarinaksi, kun se  kertoo Liisan elämästä vain vähän yli kahdenkymmenen  vuoden ajalta. Mutta kyllä tämä on sukutarina,  kun historia  ja perinteet  ovat  niin vahvasti  läsnä.

”Maa oli elämän lähde, se antoi voimansa sadolle, kannatti kamarallaan sukupolven toisensa jälkeen. Kylvävät ja  korjaavat työläiset; leipää pitelevät kädet.”

Kirjan alku on jo eräänlainen lähtökohta uudelle. Isä  kuolee  ja  vaatimukset jatkosta ja perinteen säilyttämisestä alkavat  kasaantua  viisitoistavuotiaan  Liisan  harteille (”Koita sinä pitää tila suvus.). Alussa  on Liisan ja Kallen kaunis rakkaustarina  haaveineen  ja unelmineen,  mutta unelmat  muuttuvat ankaran työn keskellä arjeksi:

”Vuodet kuluivat yhä nopeammin, yhä ohuemmilta tuntuivat muistot, jotka olivat kerran olleet niin  väkevät, että unetkin väistyivät.”

Nuoruuden  ystävyys antaa kuitenkin voimaa raskaina  hetkinä.  Tämäkin  on kirjassa kerrottu  uskomattoman  kauniilla  tavalla:

”- Kyllä kaikki viälä hyväksi, Elsa sanoi.

Kertun pää oli painunut Liisan rintaa vasten, Liisi istui tuvan penkillä pieni ompelus käsissään. Kovin vähän tilaa he huoneesta veivät. Liisa laski kätensä Elsan kädelle.

-          Kyllä kaikki viälä hyväksi, elämä sen meille lupaa.

Heidän hymynsä olivat ihonohuet, ja silti lämpö riittäisi muutaman kylmän yön yli.”

Loputa Kallelle arjen aherrus ei  riitä, vaan  hän  lähtee Amerikkaan.  Siitä alkaa  oikeastaan  myös Liisan  kasvutarina.  Alun kaipauksen  jälkeen Kalle  muuttuu etäisemmäksi  ja Liisa ottaa  entistä enemmän  vastuuta itsestään, lapsistaan  ja  sukutilasta.  Kirja  on tavallaan  myös pohjalaisen  naisen  kasvutarina. Siinä Liisaa auttaa  kuolleen isän kannustus:

”Isä tarttui Liisaa leuan alta ja katsoi suoraan silmiin. Kuule ny, äläkä unohra. Likat ei oo yhtään sen häjympiä ku poijakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen ylittää.”

Ei Liisan itsenäistyminen ole helppoa. Vieraantuminen Kallesta  johtaa lopulta eroon, ja Kallen toteutumattomat lupaukset saapua  jouluksi muuttuvat kaipauksesta  murheeksi. Elämä on niukkaa ja  äidin asenteet Liisaa vastaan ahdistavat. Äiti kaipaa  kuollutta esikoistaan Taistoa ja vertaa  Liisaa kuviteltuun Taistoon. Elämä on ajoittain  kovaa,  mutta  tämäkin osuus on kirjoitettu  kirpeän kauniisti, juuri siten millaista  elämä on,  tai sen kokee. Yhdenkin ihmisen tuki ja ystävyys on silloin tärkeää, jopa ratkaisevaa. Ilman  Lainaa ja Senniä kaikki voisi olla toisin.

”Ovi avautui kevyesti narahtaen, ja vihdoin Liisa oli perillä. Senni ei katsonut hänen suruaan, hän katsoi sen läpi sisareensa. Kaipaus tihkui siskon silmistä. Senni sanoi sitä uneksi, pyyhkäisi pois ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.”

Minulle sudeetti-itäsuomalaiselle  pohjalainen  maailma,  niin kuin sen Paula Nivukoski sen kuvaa, oli  uusi  ja  järisyttävän  hieno kokemus.  Sirpa Kähkönen  on Kuopio-sarjassaan  kuvannut  minun itäsuomalaista maailmaani tuolta ajalta hienolla  tavalla. Siksi  toivoisin, että myös tämä  kirja  olisi  alku  todelliselle  sukutarinalla ja se jatko-osillaan täydentäisi Sirpa Kähkösen  kuvaa Suomesta  ja  suomalaisuudesta  uudesta, pohjalaisesta  näkökulmasta. Se olisi rikkaus kaikille meille suomalaisille.  Kirjan  loppu  oikeastaan  houkutteleekin  tällaiseen  ajatukseen jatkosta.

”Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille.”

Kaikkea hyvää Liisa. Kerro meille  lisää.

Tämä kirja on täynnä elämää kaikkine vivahteineen, tuskaa, katkeruutta, kauneutta, ihmisyyttä  ja  sydäntä. Tämä on myös kasvutarina ja tarina entisestä eteenpäin. Ilman kyyneleitä, selviytymisestä  lohdullisia kyyneleitä, ei lukija tästä kirjasta selviä.

Kirjassa kylään tulee  kirjasto. Liisa ja Elsa  katselevat  kirjoja  ja Elsa toteaa:

”Elsa huokasi ja käänteli kirjaa käsissään.

-          Näitten kansien  välis on kokonaane maailma.”

Niin  on tässäkin  kirjassa.