Natalja Kljutšarjova: ”Kolmannessa luokassa”
LIKE 2010
204 sivua
Suomentanut Arto
Konttinen
Alkuteos ”Rossija: obštši vagon 2008
Jos haluaa tutustua
uuteen venäläiseen kirjallisuuteen, on Kljutšarjovan teos ”Kolmannessa luokassa” siihen mitä
mainioin. Lyhyiden
kappaleiden takia kirja
on helppolukuinen, joskaan
ei kevyt. Siinä on huumoria, ironiaa, tragediaa ja
pistävänterävää katsetta kaikkiin
suuntiin. Vaikka kirja on
myös hauska, on se myös aito ja
on pakko yhtyä lauseeseen ”rakkaudesta ja arvoista
puhuessaan Kljutšarjova on aina vilpitön”.
(Tuo lainaus on Anni Lappelan esseestä ”Junan ja jumalan inspiroima
Natalja Kljutšarjova”. Essee on
Cafe Voltairen
julkaisusarjan kirjassa ”Kenen
aika, esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta”).
Kirja kertoo
Nikitasta ja hänen
kauttaan myös monesta
muusta, oikeastaan koko Venäjästä. Nikita kiertää junalla Venäjää. Matkojen
tapahtumista ja havainnoista ja
Nikitan omasta elämästä kasvaa
pieniä tarinoita, jotka muodostavat tämän
kirjan. Tarinat kertovat
tavallisten ihmisten arjesta, uudesta
sivistyneistöstä, radikaaleista
liikkeistä, FSB:stä, eläkeläisten arjesta ja tietysti
rakkaudesta. Minusta kaikkea liittää
yhteen venäläisyys,
venäläinen elämäntapa ja
venäläinen suhtautuminen elämään.
Kirjasta tuli heti
mieleen Rosa Liksomin ”Hytti nro 6” ja
onhan kirjoissa yksi
periaatteellinen yhtäläisyys ja
se on venäläisyys. Molemmissa kuvataan
venäläisyyttä oikeastaan hellän
lämpimästi, mutta tietysti katsantokannat ovat
hieman erilaisia. Kljutšarjova,
venäläisenä, katsoo asioita
kriittisemmin, mutta löytää
myös huumoria ja osaa kytkeä
havaintonsa venäläiseen kulttuuriin, tapoihin ja historiaan. Kljutšarjovahan elää tuota elämää, kun taas Liksom seuraa sitä
ulkopuolisen silmin. Hienoja kirjoja kyllä
molemmat.
Kljutšarjova ei ummista
silmäänsä ongelmilta, eikä
niiden syiltä. Hän näkee syyt
niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin:
”Eikälän
kylä syntyi tuberkuloosisairaalan ympärille. Ajan hammas ja villi
markkinatalous olivat pikkuhiljaa kuluttaneet
puhki betoniaidan, joka erotti terveet eikäläiset sairaalan asukeista.
Tuberkuloosipotilaita alkoi virrata kylään. Kaljuksi ajeltuja päitä ja
tatuoituja hartioita alkoi ilmaantua
unisen kylän ihanien impyitten
välittömään läheisyyteen. Pian impyetkin alkoivat yskiä ja juopotella harvasanaisten taudinkantajien kanssa.”
Yksi kirjan
herkullisimpia pätkiä on
kuvaus Moskovassa järjestetystä radikaalien tilaisuudesta, johon
Nikitan rakastettu Jasja oli
kutsuttu esiintymään. Siinä
kuvataan piikikkään terävästi
raadikaaleihin liikkeisiin pesiytyvä ääriaineksia. Hyvin helposti
kuvauksesta löytää myös
Pohjoismaisen
Vastarintaliikkeen ja Soldiers of
Odinin ääriajattelun järjettömiä
piirteitä. Jos kuuluisin kyseisiin
liikkeisiin, en tuon pätkän luettuani
ilkeäisi enää liikkua
kadulla. Valitettavasti lukutaitoa ei noissa liikkeissä
taideta korostaa, joten vaikutukset
jäävät näkemättä.
Kirjan lukuihin 20…22
sisältyy mm. kertomus 80-vuotiaasta
mummosta Taisia
Josifovnasta. Näiden lukujen tarinat ovat
kauneimpia ylistyslauluja ihmisyydestä
mitä olen lukenut. En kerro niistä enempää, sillä tarinat
pitää itse kokea. Niissä on
tarina Taisia Josifovnasta mutta myös
paljosta muusta. Ihmisyyden ja
välittämisen voimasta ja onnesta.
Sieltä löytyy myös toivon hitunen, kun
nuori Vanja kertoo Nikitalle:
”-
Olen päättänyt, mitä rupean tekemään
elämässä. Koulun jälkeen lähden opiskelemaan ekologiksi, että voisin tehdä jotain luonnon pelastamiseksi.
Aluksi ajattelin vain ihmisten pelastamista. Isä Andrein kanssakin puhuttiin,
että jospa perustetaan tänne
vanhainkoti; tyhjillään olevia talojahan täältä löytyy pilvin pimein. Mutta
sitten päätin, että on tärkeämpää ajatella luontoa. Missäs pelastetut ihmiset
sitten asuvat, jos planeetta tuhoutuu? Marsissako? Ja nyt, kun vielä käyn
koulua, aloin jo kirjoittaa romaania,
ettei kaikki aika menisi hukkaan. Se on sellainen varoittava romaani, joka
kertoo siitä, mikä meillä on edessä, jos
ihmiset eivät muuta suhtautumistaan luontoon.”
Näihin kappaleisiin sisältyy
myös ajatus, jota kannattaa tutkia sydämen syvissä
sopukoissa:
”-
Pahoja ihmisiä on maailmassa hyvin vähän. Useimmat ihmiset vain pelkäävät olla
hyviä tai jotenkin kainostelevat sitä.”
Elämän todellisuuden
toista ääripäätä on
kirjan lopun kuvaus eläkeläisten mielenosoituksesta ja marssista Pietarista Moskovaan. Kuvaus kansakuntaa rakentaneiden eläkeläisten
kohtelusta on järkyttävä
ja ajankohtainen myös meillä.
Kaikkiallahan yhteiskunnan
vähäosaisimmat joutuvat kantamaan
raskaimman taakan, muka
talouden reaaliteettien edessä. Nikitan houreessa näkemä uni
neilikkakumouksesta on
kuitenkin toivon airut.
Lopun
horrosjaksot ovat rankkoja,
mutta onneksi kirjassa hieno ja
selkeä loppu. Sitäkään en kerro
mutta voisin yhtyä
kirjan viimeisiin lauseisiin:
”Nikita selvitti varovasti itsensä pois letkujen viidakosta ja
irrotteli niitä käsistään…
Ja hymyili niin kuin olisi tiennyt Salaisuuden.
Salaisuuden, jota ei voi paljastaa, koska sen paljastaminen on
tarpeetonta.”
Tämä on huima kirja, sitä
ei kannata jättää kokematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti